Risteily M/S Kristina Reginalla:
Reykjavik - Qaqortoq - Narsaq - Nuuk - Evighedsfjorden - Ilulissat - Sisimiut - Kangerlussuaq.
http://www.kristinacruises.com/
25.7.2009 Kangerlussuaq, Grönlanti
Aamulla olemme vuonon päässä ja jo valmiiksi ankkurissa kun tulen kannelle. Ilma on harmaa ja pilvinen ja kaukana vuonon päässä häämöttää valon kajastus, kuin enne jostakin. Laivamme ei pääse Lentokentälle asti matalikon takia sekä täällä ei ole mitään satamaa vaan joudumme odottamaan laivassa kunnes linja-auto tulisi noutamaan meidät rannasta. Yritän istua alas ja lukea kirjaa, mutta luettuani saman sivun aina uudelleen ja uudelleen muistamatta lukemastani mitään päätän lopettaa sen turhana. En pysty olemaan aloillani vaan vaeltelen ympäri laivaa. Olen levoton.
Kestää hetki ja pilvet väistyvät ja aurinko saapuu jälleen. Se lämmittää ja jotenkin rauhoittaa. Katson veteen ja kauas vuorten sisään, matkustan syvälle mieleni syvyyksiin ja minut ympäröi tyhjyys ja hetki on niin voimakas että pelkään sen musertavan minut. Tunnen kun yksi vaihe elämästäni on jättämässä minut ja vain suunnaton tyhjyys odottamassa. Olen ahdistunut.
Matkalaukkumme pakataan rekan perävaunuun Jenkkien vanhaan maihinnousualukseen ja tuodaan erikseen maihin. Laivan tender-veneet kuljettavat minut rantaan ja katson veneestä vielä viimeisen kerran laivaa joka toi minut tänne. Tuhansien meripeninkulmien päähän. Tiedän että tämä olisi viimeinen kerta kun näkisin tämän vanhan rouvan ja kuiskaan hiljaa mielessäni: Hyvästi Kristina. Väristys täyttää vartaloni. Olen surullinen.
Bussi vie minut lentokentälle, istun paikoillani kuin tahdottomassa tilassa ja katselen ikkunasta. Ihmiset juttelevat mutta minä istun hiljaa vakavana paikallani, kuin minua oltaisiin viemässä teloitettavaksi tai ainakin loppuelämäkseni vankileirille. Maisemat kiitävät ohi ja matkani lähestyy vääjäämättömästi loppuaan. En tahdo palata takaisin.
Kentällä luovutan matkalaukkuni ja lähtöselvitys tehdään tiskin takana käsin ilman tietokoneita. Sitten tapahtuu yllättävä tilanne. Greenland Airin jatkolento on lähdössä kentältä matkustajat mukanaan ja potkurikoneen moottoreita käynnistellään jo. Samassa paikalle ryntää kiireellä Euroooppalainen mies joka yrittää vielä mukaan koneeseen. Lentokenttävirkailijatar pysäyttää hänet ulko-ovella ja estää hänen menonsa. Ette enää pääse kyytiin, olemme kuuluttaneet teitä jo monta kertaa. Emme enää voi odottaa. Mies huutaa kasvot hädästä punaisina että hän ei ole kuullut kuulutuksia ja hänen on pakko päästä vielä mukaan. Mies yrittää päästä naisen ohi, mutta nainen estää kehollaan miestä pääsemässä ovesta ulos.
Mies tarttuu naisen käsiin ja seuraa hetki vääntämistä ja käsirysyä. Lentokentällä koneen kierrokset nousevat ja ajattelen että miehellä ei ole enää mitään mahdollisuuksia. Samassa mies tönäisee naisen rajusti sivuun ja luoksee käsimatkalaukkunsa kanssa portaat alas ja kohti lentokonetta. Nainen jää hölmistyneenä katsomaan ja koneen luona olevat lentokentän työntekijät viittovat häntä pysähtymään, mutta mies juoksee kuin viimeistä päiväänsä, ryntää portaista ja pääsee kuin pääseekin koneeseen sisään. Ja jo kahden minuutin päästä kone kiihdyttää kiitoradalla. Melkoinen tuuri kävi miehellä.
Mutta oma tuurini on päättymässä. Finnairin kone (kaikkien aikojen ensimmäinen lento Grönlantiin) rullaa jo kiitoradalle ja on aika siirtyä koneeseen. Kävelen ulos paahtavaan auringon paisteeseen. Kuumuus iskee ja ilma on seisovaa tässä vaikuttavassa laaksossa jota ympäröivät korkeat vuoret. Kiipeän portaat ja ylimmällä askelmalla pysähdyn ja käännyn vielä kerran katsomaan tätä minua ympäröivää maailmaa. Hengittämään viimeisen henkäykseni ja ihailemaan sen kauneutta. Käännyn hiljaa pois ja lennän taivaalle.
Istuessani käytäväpaikalla näen vielä viimeiset maisemat ikkunasta koneen kaartaessa jyrkästi. Kallioista ja jylhää maisemaa, vuoristolampia ja vesistöjä. Kuivuneet huuleeni kuiskaavat: Hyvästi julma maa. Ehkä joskus vielä nähdään. Toivon niin. Ja kun kotona ei minua nyt luultavasti odottaisi enää ketään. Toivoni on murenemassa ilmaan ja olen koditon jälleen. Nämä kaikki sekavat ajatukset sisälläni lensin halki pohjoisen taivaan...
Aavistamatta sitä että vain parin päivän päästä olisin jälleen...
hukassa
ja sitten löytynyt
...ainakin hetkeksi...
ja elämä on
vain
pitkä jono
hetkiä
ja et voi
omistaa
siitä
mitään
Carissalle
English translation....
in the morning we are already anchored to the end of the fjord as I enter to the deck. The weather is gray and cloudy and far away in the end of the fjord there is a gleam of light, like an omen of something. Our ship cannot enter all the way to the airport because of the shallows and there is no any harbour here, but we have to wait in the ship until the bus would come to fetch us from ashore. I try to sit down and read a book, but after reading the same page once again and again and still not remembering anything of it I decide to quit it as a pointless thing. I cannot hold myself still and I wander around the ship. I'm feeling restless.
After a while the clouds are clearing away and the sun is coming out again. It warms up and somehow soothes. I gaze at the water and deep inside the mountains, I travel deep inside the depths of my mind and the nothingness surrounds me and the moment is so powerful that I fear it will grind me down. I feel like one phase of my life is leaving me and just the vast emptiness is waiting. I'm feeling anguished.
Our luggages are packed to the truck's trailer in some US army's landing craft and are brought separately to the shore. The ship's tender boats will bring me to the shore and I look from the boat for the last time the ship that brought me here. Thousands of miles away. I know that this would propably be the last time I would see this Old Lady and I whisper silently in my mind: "Goodbye Kristina". The shudders fill my body. I'm feeling saddened.
The bus takes me to the airport, I sit on my place like in involuntary state and look out from the window. People are talking but I just sit and feel like I am being taken to executed or at least to some prison camp for life. The sceneries are passing by and my journey is inevitably closing in to its end. I don't want to go back.
At the airport I hand over my luggage and the check-in is made behind the desk manually without computers. Then happens an unexpected situation. Greenland Air's continuation flight is leaving from the runway with passengers on and a propeller plane's engines are already being started. At the same time there is european man rushing in and tries to get in the plane. The airport officer woman stops him at the outdoor of the building and prevents him. "You cannot enter the plane anymore, we have announced you many times, we cannot wait anymore", says the lady. The man is shouting face turned red with desperation, that he hasn't heard the announcements and he must get in the plane. The man tries to get around the woman but she prevents him going out with her body. The man clenches to woman's arms and a little rough and tumble is followed. At the runway the revs are getting higher and I think the man will have no chance to get in the plane anymore. In the meanwhile the man shoves the woman aside and runs with his hand baggage stairs down and towards the plane. The woman is left watching open-mouthed and the airport employees near the airplane are hailing with their hands him to stop, but the man keeps on running like the last day of his life, rushes up the stairs and gets inside the plane. And in two minutes the plane is speeding on the runway already. Such a lucky blighter he was.
But my own luck is running out. Finnair's airplane (company's first flight ever to Greenland) is rolling to the runway and it's time to get in the plane. I go out to the scorching sun. The heatwave is hitting and the air stands still in this devastating valley that are surrounded by high mountains. I climb up the stairs and and on the highest step I stop and turn once more to look the world surrounded by me. To breathe my last breath and to admire the beautiness of it. I slowly turn away and fly to the heaven.
Sitting on my aisle seat I still see the last scenery from the window as the plane curves deeply. Rocky and rugged wilderness, tarns and waterways. My dry lips whisper: "Farewell savage land. Maybe we will see some day again. I hope so." And when propably there would no-one be waiting for me at home anymore, my hope is vanishing in the air and I am homeless again. All these confused thoughts inside me I flew through the Northern skies.
Without knowing that only in two days I would be again...
(forever) lost
but then found again
... at least for a while...
and life is
just a
long queue
of moments
and you cannot
own
anything
from it
For Carissa
Olipa hauskaa lukea Grönlannin-reissustasi blogista ja katsella kuviasi. Samalla reissulla olin minäkin... ja kaipaus jäi.
VastaaPoista