keskiviikko 20. toukokuuta 2009

Goin' to San Francisco, Part I (20.5.2009)

Matkakertomus ja sekavat päiväkirjat
San Franciscosta 20.5.-2.6.2009

Keskiviikko 20.5.2009

Goin' to California, yes
To resurrect my soul
The sun is always shinin', shinin'
Or at least that's what I'm told
I'm goin' to California
...There's a better life for me, yes
Goin' to California
I'll write and tell you what I see
I'm goin' to California
Somebody say a prayer for me

   -Pink: Gone To California

Lapioituani koko edellisen yön käteistä matkalaukkuuni (mitä sitä muuta mies tarvitsee elämässään...) Amsterdamin lentokenttä toivottaa minut jälleen tervetulleeksi kirkkaassa aamuauringon paisteessa. Olen matkalla jälleen, enkä tällä kertaa edes yksin vaan vähintäänkin parhaan kaverini kanssa! Aikaa koneen vaihtoon olisi muutama tunti ja matkaamme kohti oikeaa porttia. Matkalla tiedustelemme paikkaa jossa voisi polttaa, koska kaverini tarvitsee tähän väliin oikein syvät henkoset. Hämmästyttävintä on, että yhdessä euroopan suurimmista lentokentistä ei löydy mistään tupakointitiloja, virkailijatkin näyttävät hämillään että tuolla edempänä ehkä on jossain. Lopulta 20 minuutin etsinnän jälkeen löydämme pohjakerroksesta kentän ainoan tupakkahuoneen, arviolta noin 4 metriä kertaa 5 metriä lasisen akvaarion, johon on änkeytynyt arviolta noin nelisenkymmentä lentomatkustajaa, miehiä ja naisia ja osa vielä niin etteivät ole edes kokonaan mahtuneet sisään, vaan sekalainen määrä jalkoja ja käsiä roikkuu ja tunkeutuu ovenraosta ulos kun eivät mahdu sisäpuolelle. Mieleeni piirtyy kuva lasisesta sillipurkista. Pete puistaa päätään että ei helvetti, nyt mennään muuten ulos röökille. Vaikka tietenkin se tarkoittaa jälleen uusia turvatarkastuksia ja jonottamista takaisin sisään. Mutta se ei juuri minua haittaa, vaan oikeasti on mukava haukata raitista ilmaa koska edessä on vielä pitkä lento Amsterdamista suoraan San Franciscoon.

Ulos päästyämme, Peten vedettyä henkoset ja itseni patsasteltua kuvassa poliisien kanssa (en kuulu profiiliin!) matkamme ja California Dreaming voisi jatkua. Pian istuessamme mannertenvälisillä siivillä arvomme istumapaikkoja. Meillähän on kaksi istumapaikkaa ikkunan puolelta, mutta tunnetusti emme pysy aloillamme emmekä varsinkaan kun tarjolla on 11 tunnin lento ilman nukkumista ja jossa tarjoillaan vielä olutta - ja tällä kertaa ei edes rahaa vastaan vaan ilmaiseksi! Woo-hoo! Loput arvaattekin! Joten neuvottelu vieressä istuvan tummaihoisen ja hyvin pienikokoisen amerikkalaisnaisen kanssa päättyy kuitenkin pattitilanteeseen, kun hän kertoo että ei tule nukkumaan lennolla joten voimme vaivatta kulkea hänen ohitseen aina kun haluttaa, no problem. Ja kuten arvata saattaa, kyseinen nainen oli unten mailla jo alle tunnin kuluttua koneen noususta, pää tiukasti viltin sisään piilotettuna. Shit!!!

Onneksi notkeina ja näppärinä miehinä keksimme keinon jolla päästä naisen ohitse häntä herättämättä. Irti turvavöistä, sitten käsillä käsinojista tukien ja nostaen vartalo ylös sekä jalat penkille, siitä kova ponkaisu ja korkea loikka naisen yli suoraan käytävälle telemark laskeutumisella, jossa lentoemännät aluksi hätkähtäen ja sitten vapautunein hymyin antoivat tyylipisteet, kasipuol, kasipuol, kato yks ysipuolikin. Ja tämä näytelmä toistui tietenkin arviolta yli kuuden (kahdeksan) oluen sekä usean viinipiccolopullon verran, mutta nainen ei herännyt kertaakaan.

Koneen ikkunasta näkyi Grönlannin rannikko ja sää suosi (ulkona -53 C ja kirkas auringonpaiste) kun räpsin tuosta valtavasta maasta valokuvia. Vajosin ajatuksiini ja minulle oli jäänyt joku ennennäkemätön polte ja halu päästä Grönlantiin. Olin juuri äskettäin lukenut netistä matkakertomusta kahden suomalaisen naparetkeilijän matkasta halki tuon karun maan, kun he suksilla ja liitovarjoilla ahkioitaan vetäen matkasivat etelästä aivan pohjoiseen. Kuinka kaikki muut asiat ympäröivässä maailmassa unohtui heiltä tuolla matkalla ja kuinka suuri ja valtava luonto
onkaan. Ja yksinäisyys. Valkoinen tyhjyys, joka on aivan erilaista kuin yksinäisyys kaupungeissa, ihmisten keskellä. Ihmisten välissä on suuri autiomaa. Ja mielessäni olin jo usean tunnin ajan yksin hiihtämässä halki tuon ajattoman lumen ja jään maan. Tietämättä vielä sillä hetkellä että jo kahden kuukauden päästä pääsisin kävelemään sen vuonojen rannoille, korkeille kallioille ja unelmieni matkalle. Mutta nyt unelmat oli viemässä minua taas mukaansa tällä kertaa aivan toiseen paikkaan ja minulla oli hyvä karma. Ja aioin tuhlata sen kaiken!

Grönlanti katosi ja muuttui mereksi, meri rannikoksi, kunnes lensimme yli Kanadan ja alla hitaasti ryömivän Amerikan mantereen. Tunnit ja aikavyöhykkeet valuivat hitaasti kohti aika-avaruuden reunaa, enkä malttanut millään odottaa vaan olisin halunnut jo perille. Lentäminen on aina tuskaista. Kulutin aikaani lukien Jack Kerouacin Tuuliajolla Big Surissa -kirjaa ja odotin kovasti pääseväni itse tuon hänen elämänkerrallisen kirjansa tapahtumapaikoille, seuraamaan hänen jalanjälkiään..

Rocky Mountains näkyi vain paikoitellen paksun pilviverhon takaa,
sen jälkeen näkyi lisää vuoria, sitten jokia, ja myöhemmin järvi jonka olin tunnistavinani jo Lake Tahoeksi!
Onko nuo lumihuippuiset vuoret Yosemiten kansallispuistoa, mietin yrittäen hahmottaa maisemia ja teitä joita pitkin tulisimme ajamaan.. Koska reittimme oli jo tarkoin määrätty, kuten kohtalonikin. Se pitäisi vain ensin löytää, ja olin nyt sillä tiellä. Ja se tie vie vain eteenpäin, kun olet jo matkalla, olet jo perillä. Ja vain vapaus voi enää kahlita minut, ehdinkö nähdä tarpeeksi..

Ja sitten lopulta lensimme yli Kalifornian siirtymän ja San Francisco, sumuinen kaupunki joka tällä kertaa kylpi auringon paisteessa, alkoi häämöttää. Kaarsimme kaupungin yllä puoliympyrän ja ikkunasta näkyi hetken aikaa Golden Gate, sitten muuten niin matalarakenteisen kaupungin muutamat pilvenpiirtäjät, Bay Bridgen silta ja kaukana horisontissa kohoavat Sierra Nevadan vuoret. Aluksi tuntui että laskeutuisimme veteen, kunnes kenttä näkyi allamme ja pyörät osuivat tömähtäen maahan.

Koneen laskeuduttua ja saatuamme matkatavarat alkaisi sitten jännittäminen. Näkyisikö viime kertaiset jenkkilän seikkailut passeissamme, pari vuotta sittenhän meidät pidätettiin suurimittaisella poliisioperaatiolla New Yorkissa Union Squaren puistossa, puistobissetyksestä (tai vain minut nähtiin, mutta Petri päätti että koska Suomessa on reilu meininki, niin hän tunnustaa myös). No, sakkoja ei tietenkään maksettu, vaan paettiin maasta, jonka jälkeen meistä jäi haku päälle New Yorkin osavaltioon. Mutta nyt ei oltu New Yorkissa, nyt ollaan fakin Kalifoonaijeessa, missä kaikki on vapaata, varsinkin täällä San Franciscossa, missä ainoa bad boy on Dirty Harry Callahan, joka panee roistot kuriin ampumalla niitä magnum neljänelosella. Make my day, punk. Joten katse suoraksi, askel vakaaksi ja maahantuloviranomaisen luo. Se käskee katsomaan kameraan, klik. Sitten sormet tuohon kiitos, mutta sormenjäljenlukija ei saakaan tallennetta minusta. Otetaan uudestaan, 'pyyhi käsiäsi, ovatko ne hikiset?' Onhan ne, pyyhin ne ja yritän uudestaan, mutta ei vieläkään. Viranomainen kysyy että jännittääkö ja vastaan rehellisesti että joo. Mutta kolmannella kerralla luku onnistuu, punaiset lamput ei syty, eivätkä terrorisminvastaiset joukot syöksy suljetun oven takaa ja taklaa minua maahan. Viranomainen lyö leimat passiin ja olen sisällä. No ainakin melkein, mutta pääsemässä maahan. Huh.

Odotan vielä Petriä ja sitten astelemme kohti sisääntuloaulaa, kun yhtäkkiä kylkeemme liimautuu lentokentän sheriffi.. 'Terve pojat, mistäs pojat on kotoisin?' 'From Finland' vastaamme (missä meillä on reilu meininki). Ovatkos pojat veljeksiä, nou nou nou.. no serkuksia sitten... eipä osunu sekään oikein, kavereita ollaan... 'Are you boyfriends', poliisi hakuilee... 'No vit.. ei ku kavereita, you know just friends..' 'So friends, not boyfriends...' 'nou nou nou just friends', Petrillä on lompakossa tyttöystävän kuvakin yritän alottaa.. mutta itse ajattelen jo että voihan fuk.. tästä kun selvitään taas.. Mutta eihän oo matka eikä mikään, ellen joutuisi ratsatuksi. Joten "polliisista päivää" toteaa siis että jospa kuitenkin tutkisimme matkatavarat, ettei vaan oo mitään hämärää tai luvatonta liikkeellä. Mikäpä siinä totean ja matka jatkuu niin, että meidät saatetaan eri huoneisiin, tai oikeastaan sermeihin. Oma poliisini joka on siis sama mies joka epäili heterouttamme tonkii kaikki kamani, kyselee reissun syytä ja kerron että tarkotus on kierrellä Kaliforniaa (killafoonia) autolla, pitää hauskaa ja nähdä nähtävyyksiä. You know. Tutkiessaan kamojani kyselen johtuuko meidän ratsaus hiustyylistäni (is it because I'm black - mutta imaisen sanat takaisin), mutta kuulemma sovimme vain profiiliin ja kyseessä on rutiinitarkastus. Tutkittuaan kaiken ja vielä katsottuaan lompakkoni kolikkopuolelle, etten ole salakuljettamassa mitään laitonta maahan kuten moottorisahaa, Fiskarsin kirvestä tai appelsiinia, mies toteaa että kaikki kunnossa ja sanoo että tervetuloa maahan.

Kentältä jatkamme BARTilla (Bay Area Rapid Transit, eli suomeksi metro, samma på svenska) kohti downtownia eli siis ylöspäin ja määränpäätämme, hotelliamme 7th streetillä. Paikalliset metrovaunuissa vilkuilevat minua ja rastojani kuin epäillen ja itselläni on hieman paha aavistus miten täällä valkoihoinen jätkä pärjää tällä lookilla, kun ainakin New Yorkissa tietyillä alueilla jouduin jo vaikeuksiin pelkällä Bob Marley t-paidalla, kun ei sekää kuulema ollu valkonen. Mut Booyakasha, now I'm somet'ing new ja pyyhin jalkojeni ääreen kaikki epäilyt, viddu jos joku ei kestä meikää nii meikä ainaki yrittää kestää kaiken. Elän vain kerran ja se on just tää kerta, enkä anna mitään periksi. I've got nothin' to lose!

Hotellissamme (joka muuten oli ihan hyvä, koska sen nimikin oli Good Hotel) laitoimme vain nopeasti kamat paikoilleen ja sitten oli aika vapautua San Franciscon kaduille. Se iski heti kun pääsi ovesta ulos. Se tunne, että olen osa tätä katukuvaa.. Polttava aurinko, poliisiautot ja se jengi joka huslaa hotellin kadulla. Ja mä, mä selvästi kuulun tänne ja otan heti kuin luonnostaan vetelehtivän asennon. Lämpö ja kuumuus iskee läpi vartalon ja fiilis on ainoastaan että this really is my place! Petri sytytti taustalla röökin ja kun katottii toisiamme revettiin nauruun ja molemmat tiedettiin et tää on just meidän reissu.

Market Street oli melko rähjäinen, vanhat hopeiset raitsikat ja johdinautobussit kulkivat vastaan ja xxx-teatterit jäivät jälkeen kun kuljimme tuota leveää pääkatua. Ensivaikutelma oli aika vieras eikä yhtään sellainen kuin olisi odottanut, mikään ei ollut kuin New Yorkissa... Kaduilla oli kerjäläisiä, vaikutelma kaupungista oli todella rähjäinen mikä vain lisääntyi viikon kuluessa. Sen lisäksi täällä oli todella päästään sekaisin olevia ihmisiä jotka aina nousi hämärän ja pimeyden tullen kaduille niin kuin zombiet, mutta silti ei pelottanut, vaikka ehkä olisi joskus pitänyt. Mutta se oli tunne, että vaikka ihmiset tuntui olevan ehkä mieleltään sairaita, ne ei ollut päällekäyviä, vielä vähemmän agressiivisia tai vihaisia. Tietenkin suuri osa asunnottomia, mutta silti jotenkin ystävällisiä, kilttejä, jos sen nyt voi sanoa niin. Oikeastaan mä itse kyllä luotan enemmän ihmisistä juuri niihin huonompiosaisiin, kuin kavaliin liikemiehiin ja niihin joilla menee hyvin. Kai se on joku Kaurismäkeläinen ilmiö. Kaupungilla öisin liikkuessa ainoastaan yhden kerran pelotti, kun olin liikkeellä yksin ja noin satakakskytkiloinen tumma mies yritti ottaa minua karhunhaliin kävellessäni häntä vastaan, mutta onnistuin livahtamaan käsien välistä, väistöliike sivuun, sit tiukasti askeleita kiihdyttäen ja kadoten katujen tummaan syleilyyn pois miehen ulottuvilta, mut kuitenkin ilman että mun täytyi edes juosta. Säästin ne askeleet tiukempaan kertaan. Mutta sydän hakkasi lujaa ja se adrenaliini.. vow.. Mutta siitä sit myöhemmin..

Kiersimme pienen lenkin pitkin katuja jotta saisimme heti ainakin hotellin lähiympäristön haltuumme. Ylös Market Streetiä, sieltä sitten vasemmalle kohti Union Squarea jonka kulmilla näimme myös ensimmäiset kaapeliratikat, jotka kiskovat turisteja ylös pitkin jyrkkää Powell Streetiä. Käymme samalla katsomassa jo etukäteen autonvuokrausmestan Mason streetillä jotta sitten maanantai-aamuna autoa hakiessa ei hukata yhtään aikaa. Kiertelemme lähikatuja janon alkaessa vaivaamaan yhä kovemmin, eikä nälkäkään oo kaukana. Nälkään heitämme nopeat purilaiset naamaan pikaruokapaikassa ja janon edestä ajaudumme lupaavalta näyttävän irkkubaarin oven eteen. Myöhemmin tästä paikasta tulee kantapaikkamme jossa vietämme monta iltaa. Se on jännä miten matkoilla aina ankkuroituu johonkin hyvään paikkaan, ja yleensä vielä tuurilla löytää ne parhaat. Jos myöhemmin yrittää vaihtaa, niin aina se eka on ollut paras. Tässä paikassa baarimikotkin olivat hyviä tyyppejä ja alkoivat heti juttelemaan. Paikka vaikutti aika isolta ja muutenkin menevältä pubilta. Ja mikä parasta, saimme eteemme pitkästä aikaa Coorsia! Coors light, nam!!
Kiskoimme alkajaisiksi noin kolme tai neljä bisseä ja samalla mietimme miten päätämme päivämme. Ei siis että meitä elämä alkaisi kyllästyttämään, mutta koska vuorokausi on ollut pitkä ja aikaero tänne on +10 tuntia, niin seuraavaa päivää silmällä pitäen pitäisi valvoa mahdollisimman pitkään että pääsee oikeaan vuorokaudenrytmiin. Kiskoimme ekat oluet siis Suomen aikaa 27:20 ja valvomista oli minulla ollut suomen kello neljästä asti 2 tunnin unien jälkeen. ja päivästä paikallista aikaa olisi vielä jäljellä vajaa 10 tuntia... Siinäpä siis yhtälö joka pitäisi ratkaista.

Ratkaisuksi mietimme että voisimme tässä välissä käydä ensin ruokakaupassa ostamassa ol(u)eellisia elintarvikkeita, hotellilla suihkussa ja vaihtamassa vaatteet ja sen jälkeen päätimme että joko
a) mennään baariin juomaan olutta tappiin asti tai
b) yritämme sinnitellä muuten hereillä tarpeeksi myöhään
c) mennään baariin juomaan jokatapauksessa

Loppuillasta emme muista juurikaan mitään. mutta se johtunee varmaankin ainoastaan siitä ettei tapahtunut mitään merkittävää, paitsi että joimme monta olutta, mikä sinänsä tietenkin ON merkittävää, sekä tuosta kyseisen aikaeron ja pitkän lennon tuomasta rasituksesta. Allekirjoittanut on kuitenkin todistettavasti lähettänyt yhteisöpalveluun nimeltä naamakirja seuraavan viestin noin klo 22:30 paikallista aikaa:

 facebook                                                                                        
 Toni Jackman                                                                                
 vuorokauden 33. tunti jatkuu baarissa, kadulla nilikit myy huumehia 
 ja kehuu mun hiuksia... Ja keskiviikko jatkuu..                               

 21. toukokuuta 2009 kello 8:27 sovelluksella Mobiiliverkko*                                                   

*Toim. Huom!: Ylläoleva sekä aina jatkossakin kertomuksessa olevat Facebookin aikaleimat ovat merkittynä Suomen ajassa, vaikka itse Facebookin emäalus sijaitseekin täällä ihan lähellä, Palo Altossa. Jotta pystyisitte tarkasti seuraamaan sankariparin mystisiä vaiheita niin kerromme teille kuinka voitte tehdä SF-SF ajanmuunnoksen:

  • San Francisco --> Suomi Finland: 
    Lisätään paikalliseen aikaan 10 tuntia. Tarvittaessa vähennetään 24 tuntia, jos vuorokausi on lipsahtanut Suomessa toiselle puolelle ja siellä onkin jo aamu.
    (Tässä vaiheessa on tietenkin suotavaa kannustaa esim. työkavereita aamun töihinmenoon tekstiviestillä baarista.) :D
    Esim. paikallinen aika = 17:20 --> 17:20 + 10 = 27:20 - 24 = 03:20
  • Suomi Finland --> San Francisco: 
    Vähennetään kymmenen tuntia. Mutta mikäli erotuksessa mennään miinukselle, niin lisätään sen jälkeen 24 tuntia koska San Franciscossa onkin vielä edellinen ilta.
    (Tuntuu että San Franciscossa on aina ilta, eikö teistäkin?) :D
    Esim. Suomen aika = 08:27 --> 08:27 - 10 = -2:27 + 24 = 22:27
Hämärien muistikuvien mukaan jotka on talletettu kallojemme syvyyksiin, sinnittelimme yli puolenyön, tarkoittaen että olimme olleet valveilla reilut 30 tuntia. Ja koska edellinen yökin oli jäänyt unien suhteen muutamaan tuntiin niin väsyneinä sanoimme hyvästit tuttavallisille baarimikoille, lupasimme palata takaisin pian, ja liityimme kadulle laahaavien yöllisten San Franciscon zombieiden joukkoon. Löysimme kuitenkin hyvin perille hotellille nukkumaan muutamaksi tunniksi ennen uutta auringonnousua. Huomenna odottaisi ensimmäinen kokonainen päivä San Franciscossa, mietin ja nukahdin jo ilmassa ennenkuin kaaduin sänkyyn.