lauantai 25. heinäkuuta 2009

Matka Grönlantiin, Osa XI (25.7.2009)

Lyhyt matkapäiväkirja risteilyltä Reykjavikista Kangerlussuaqiin, 15.7. - 25.7.2009












Risteily M/S Kristina Reginalla:
Reykjavik - Qaqortoq - Narsaq - Nuuk - Evighedsfjorden - Ilulissat - Sisimiut - Kangerlussuaq.
http://www.kristinacruises.com/

25.7.2009 Kangerlussuaq, Grönlanti



Aamulla olemme vuonon päässä ja jo valmiiksi ankkurissa kun tulen kannelle. Ilma on harmaa ja pilvinen ja kaukana vuonon päässä häämöttää valon kajastus, kuin enne jostakin. Laivamme ei pääse Lentokentälle asti matalikon takia sekä täällä ei ole mitään satamaa vaan joudumme odottamaan laivassa kunnes linja-auto tulisi noutamaan meidät rannasta. Yritän istua alas ja lukea kirjaa, mutta luettuani saman sivun aina uudelleen ja uudelleen muistamatta lukemastani mitään päätän lopettaa sen turhana. En pysty olemaan aloillani vaan vaeltelen ympäri laivaa. Olen levoton.

Kestää hetki ja pilvet väistyvät ja aurinko saapuu jälleen. Se lämmittää ja jotenkin rauhoittaa. Katson veteen ja kauas vuorten sisään, matkustan syvälle mieleni syvyyksiin ja minut ympäröi tyhjyys ja hetki on niin voimakas että pelkään sen musertavan minut. Tunnen kun yksi vaihe elämästäni on jättämässä minut ja vain suunnaton tyhjyys odottamassa. Olen ahdistunut.

Matkalaukkumme pakataan rekan perävaunuun Jenkkien vanhaan maihinnousualukseen ja tuodaan erikseen maihin. Laivan tender-veneet kuljettavat minut rantaan ja katson veneestä vielä viimeisen kerran laivaa joka toi minut tänne. Tuhansien meripeninkulmien päähän. Tiedän että tämä olisi viimeinen kerta kun näkisin tämän vanhan rouvan ja kuiskaan hiljaa mielessäni: Hyvästi Kristina. Väristys täyttää vartaloni. Olen surullinen.

Bussi vie minut lentokentälle, istun paikoillani kuin tahdottomassa tilassa ja katselen ikkunasta. Ihmiset juttelevat mutta minä istun hiljaa vakavana paikallani, kuin minua oltaisiin viemässä teloitettavaksi tai ainakin loppuelämäkseni vankileirille. Maisemat kiitävät ohi ja matkani lähestyy vääjäämättömästi loppuaan. En tahdo palata takaisin.

Kentällä luovutan matkalaukkuni ja lähtöselvitys tehdään tiskin takana käsin ilman tietokoneita. Sitten tapahtuu yllättävä tilanne. Greenland Airin jatkolento on lähdössä kentältä matkustajat mukanaan ja potkurikoneen moottoreita käynnistellään jo. Samassa paikalle ryntää kiireellä Euroooppalainen mies joka yrittää vielä mukaan koneeseen. Lentokenttävirkailijatar pysäyttää hänet ulko-ovella ja estää hänen menonsa. Ette enää pääse kyytiin, olemme kuuluttaneet teitä jo monta kertaa. Emme enää voi odottaa. Mies huutaa kasvot hädästä punaisina että hän ei ole kuullut kuulutuksia ja hänen on pakko päästä vielä mukaan. Mies yrittää päästä naisen ohi, mutta nainen estää kehollaan miestä pääsemässä ovesta ulos. Mies tarttuu naisen käsiin ja seuraa hetki vääntämistä ja käsirysyä. Lentokentällä koneen kierrokset nousevat ja ajattelen että miehellä ei ole enää mitään mahdollisuuksia. Samassa mies tönäisee naisen rajusti sivuun ja luoksee käsimatkalaukkunsa kanssa portaat alas ja kohti lentokonetta. Nainen jää hölmistyneenä katsomaan ja koneen luona olevat lentokentän työntekijät viittovat häntä pysähtymään, mutta mies juoksee kuin viimeistä päiväänsä, ryntää portaista ja pääsee kuin pääseekin koneeseen sisään. Ja jo kahden minuutin päästä kone kiihdyttää kiitoradalla. Melkoinen tuuri kävi miehellä.

Mutta oma tuurini on päättymässä. Finnairin kone (kaikkien aikojen ensimmäinen lento Grönlantiin) rullaa jo kiitoradalle ja on aika siirtyä koneeseen. Kävelen ulos paahtavaan auringon paisteeseen. Kuumuus iskee ja ilma on seisovaa tässä vaikuttavassa laaksossa jota ympäröivät korkeat vuoret. Kiipeän portaat ja ylimmällä askelmalla pysähdyn ja käännyn vielä kerran katsomaan tätä minua ympäröivää maailmaa. Hengittämään viimeisen henkäykseni ja ihailemaan sen kauneutta. Käännyn hiljaa pois ja lennän taivaalle.

Istuessani käytäväpaikalla näen vielä viimeiset maisemat ikkunasta koneen kaartaessa jyrkästi. Kallioista ja jylhää maisemaa, vuoristolampia ja vesistöjä. Kuivuneet huuleeni kuiskaavat: Hyvästi julma maa. Ehkä joskus vielä nähdään. Toivon niin. Ja kun kotona ei minua nyt luultavasti odottaisi enää ketään. Toivoni on murenemassa ilmaan ja olen koditon jälleen. Nämä kaikki sekavat ajatukset sisälläni lensin halki pohjoisen taivaan...

Aavistamatta sitä että vain parin päivän päästä olisin jälleen...

hukassa

LOST

& &

FOUND

ja sitten löytynyt

...ainakin hetkeksi...

ja elämä on
vain
pitkä jono
hetkiä

ja et voi
omistaa
siitä
mitään




Carissalle









English translation....

in the morning we are already anchored to the end of the fjord as I enter to the deck. The weather is gray and cloudy and far away in the end of the fjord there is a gleam of light, like an omen of something. Our ship cannot enter all the way to the airport because of the shallows and there is no any harbour here, but we have to wait in the ship until the bus would come to fetch us from ashore. I try to sit down and read a book, but after reading the same page once again and again and still not remembering anything of it I decide to quit it as a pointless thing. I cannot hold myself still and I wander around the ship. I'm feeling restless.

After a while the clouds are clearing away and the sun is coming out again. It warms up and somehow soothes. I gaze at the water and deep inside the mountains, I travel deep inside the depths of my mind and the nothingness surrounds me and the moment is so powerful that I fear it will grind me down. I feel like one phase of my life is leaving me and just the vast emptiness is waiting. I'm feeling anguished.

Our luggages are packed to the truck's trailer in some US army's landing craft and are brought separately to the shore. The ship's tender boats will bring me to the shore and I look from the boat for the last time the ship that brought me here. Thousands of miles away. I know that this would propably be the last time I would see this Old Lady and I whisper silently in my mind: "Goodbye Kristina". The shudders fill my body. I'm feeling saddened.

The bus takes me to the airport, I sit on my place like in involuntary state and look out from the window. People are talking but I just sit and feel like I am being taken to executed or at least to some prison camp for life. The sceneries are passing by and my journey is inevitably closing in to its end. I don't want to go back.

At the airport I hand over my luggage and the check-in is made behind the desk manually without computers. Then happens an unexpected situation. Greenland Air's continuation flight is leaving from the runway with passengers on and a propeller plane's engines are already being started. At the same time there is european man rushing in and tries to get in the plane. The airport officer woman stops him at the outdoor of the building and prevents him. "You cannot enter the plane anymore, we have announced you many times, we cannot wait anymore", says the lady. The man is shouting face turned red with desperation, that he hasn't heard the announcements and he must get in the plane. The man tries to get around the woman but she prevents him going out with her body. The man clenches to woman's arms and a little rough and tumble is followed. At the runway the revs are getting higher and I think the man will have no chance to get in the plane anymore. In the meanwhile the man shoves the woman aside and runs with his hand baggage stairs down and towards the plane. The woman is left watching open-mouthed and the airport employees near the airplane are hailing with their hands him to stop, but the man keeps on running like the last day of his life, rushes up the stairs and gets inside the plane. And in two minutes the plane is speeding on the runway already. Such a lucky blighter he was.


But my own luck is running out. Finnair's airplane (company's first flight ever to Greenland) is rolling to the runway and it's time to get in the plane. I go out to the scorching sun. The heatwave is hitting and the air stands still in this devastating valley that are surrounded by high mountains. I climb up the stairs and and on the highest step I stop and turn once more to look the world surrounded by me. To breathe my last breath and to admire the beautiness of it. I slowly turn away and fly to the heaven.

Sitting on my aisle seat I still see the last scenery from the window as the plane curves deeply. Rocky and rugged wilderness, tarns and waterways. My dry lips whisper: "Farewell savage land. Maybe we will see some day again. I hope so." And when propably there would no-one be waiting for me at home anymore, my hope is vanishing in the air and I am homeless again. All these confused thoughts inside me I flew through the Northern skies.

Without knowing that only in two days I would be again...

(forever) lost

LOST

& &

FOUND

but then found again

... at least for a while...

and life is
just a
long queue
of moments

and you cannot
own
anything
from it


For Carissa

perjantai 24. heinäkuuta 2009

Matka Grönlantiin, Osa X (24.7.2009)

Lyhyt matkapäiväkirja risteilyltä Reykjavikista Kangerlussuaqiin, 15.7. - 25.7.2009












Risteily M/S Kristina Reginalla:
Reykjavik - Qaqortoq - Narsaq - Nuuk - Evighedsfjorden - Ilulissat - Sisimiut - Kangerlussuaq.
http://www.kristinacruises.com/

24.7.2009 Sisimiut, Grönlanti


Sisimiut. Viimeinen satamakaupunkini. Eilisen jälkeen on kuin pakottauduttava vielä tuntemaan jotain suurta tänäänkin. Aurinko paistaa ja se ehkä helpottaa siinä. Saavumme Sisimiutin lahteen ja olen saanut jo kuulla että emme pääse satamaan asti vaan joudumme rantautumaan pelastusveneillä. Joku toinen risteilijä on vienyt ainoan satamapaikan. Katselen kun laskutikkaita asennetaan ja pelastusveneitä lasketaan vesille. Uusi kokemus tämäkin ja rentoudun laivan partaan reunalla ja katselen maisemia kun ihmiset jonottavat veneisiin. Tällä kertaa annan kiireisimpien mennä ensin. Maantie kiertää kaupungista siltaa pitkin lahden ympäri ja kaukana näkyy joidenkin leiriytyjien telttoja. Lopulta pääsen hyppäämään pelastusveneeseen ja ajelemme rauhallisesti kohti rantaa. Pelastusveneen moottori pitää kovaa ääntä.

Maissa lähden pitkin pääkatua ja kävelen jonkinlaisen museoalueen lävitse ja poikkean matkamuisto- myymälään. Tahtoisin ostaa itselleni jotain muistoja Grönlannista kun siihen on nyt viimeinen tilaisuus, mutta en oikein löydä mitään sopivaa. Kaikki tuntuu vain tylsältä rihkamalta ja vieläpä ylihinnoitellulta sellaiselta. Luunpalat maksavat kymmeniä euroja ja ovat rumia. Talismani on kuulemma sitä tehokkaampi mitä rumempi se on. Ihastun tosin käsintehtyyn puiseen tauluun miekkavalaista, mutta hinta (> 100 euroa) saa minut pakenemaan. En tahtoisi maksaa niin paljoa taulusta, jonka melkein kuka tahansa pystyisi tekemään ja kaivertamaan muotilla, vaikka se hieno onkin. Punnitsen sitä kädessäni, mutta lopulta hylkään sen ja ostan pelkät inuiitti-aiheiset pelikortit ja olen pettynyt kahdeksan euron ostokseeni.

Katselen näitä kirkkaanvärisiä taloja auringonpaisteessa kun kävelen ohi kauppakeskittymän ja kukkulan toiselle puolelle jossa on hautausmaa. Kaukana näkyy kerrostaloja mutta muuten on autiota. Vessahätä pakottaa kääntymään ympäri ja lähden takaisin kohti kauppoja, jossain siellä on pakko olla wc. Saavun jonkinnäköisen pikaruokakioskin luokse ja kyselen olisiko heillä wc:tä. Myyjät ymmärtävät huonosti ja viittoilevat että katua alaspäin on wc. Ulkona tiedustelen paikallisilta uudestaan ja kädet viittovat mäen päällä olevaa jonkinlaista urheilukeskusta kohti... Hätä on jo tuskallinen ja kiipeän talon luokse, todetakseni sen olevan suljettu. Kaikki ovet on lukossa. Nyt en enää kestä enempää, vaan vilkuilen nopeasti ympärille näkeekö kukaan ja harpon nurkan taakse pienen kallion suojaan, hotelli helpotus.

Kiertelen kylää oikein löytämättä mitään mielenkiintoista. Pienen lammen luona on sinisorsia, vai pitäisikö sanoa grönlanninsorsia. Nämä kun ovat selvästi hieman erinäköisiä kuin muualla esiintyvät sorsat, täällä eristyksissä niistä on kehittymässä oma alalajinsa, kertoivat lintubongaritkin. Darwin oli oikeassa. Aurinko paahtaa kuumasti ja istuskelen hetken isolla kivellä ja syön maukkaita voileipäeväitä. Nautin hetkestä ja katselen lammen pieniä väreitä ja vuoristoa sen takana.

Jatkan matkaa ja löydän ulkoilmauimalan! Räppimusiikki pauhaa ja allas on rakennettu ylös paaluille puisen hökötyksen päälle. Myöhemmin saan tietää syyn korotukseen, eli ettei lämmin allas sulattaisi allaolevaa ikiroutaa. Kunpa olisin ottanut uikkarit mukaan ja olisi vähän enemmän aikaa... Olisi ollut mukava uiskennella lämpimässä vedessä napapiirin pohjoispuolella Grönlannin kirkkaansinisen taivaan alla, nauttia auringosta pelkkä pyyhe päällä, kuunnella hyvää biittiä ja istuskella Tuborg-pullo kädessä... ja katsella inuiittityttöjä bikineissä. Booyakasha! =)

Hymyilen, koska musiikin myötä alan tuntea oloni taas loistavaksi. Tallaan lämpimiä katuja pitkin kohti ostospaikkoja jossa on enemmän ihmisiä. Askeleet polttavat jälkiä asfalttiin ja saavun samaan pikaruokapaikkaan missä kävin aiemmin kyselemässä vessaa. Päätän vetää ison hotdogin kevyeeseen nälkääni ja keittiön naiset vääntävätkin sen minulle nopeasti ruuhkasta huolimatta. Menen ulkona olevan pöydän ääreen ja kysyn onko siinä tilaa. Minua hieman vanhempi viiksekäs mies nyökkää ja hänen vieressään penkillä seisova alle parivuotias tyttö katsoo minua ihmeissään. Mahdan olla varsinainen outo näky täällä. Hymyilen heille ja syön nälissäni maukasta makkaraa sinapin, ketsupin ja majoneesin kera. Mies alkaa jutella Englanniksi ja kyselee mistä olen. Kerron olevani Suomesta ja juttelemme pitkään samalla kun syön. Hän kyselee mistäpäin Suomea olen ja on selvästi kiinnostunut kaukaisesta vieraasta ja kotimaastani. Juttelemme Suomesta, Grönlannista ja kaikesta muustakin. Hän on onnellinen asuessaan täällä kuuden tuhannen asukkaan kylässä eikä tahdo muualle. Täällä hän tuntee kaikki ja elämä on rauhallista. Hän nauraa kun kuulee että asun miljoonan ihmisen kaupungissa ja sanoo että it's too big. It's too big hän toistelee ja pyörittelee päätään. Hän on mukava mies ja toivotan hänelle hyvää jatkoa. Hän sanoo että toivottavasti viihdyn hyvin heidän maassaan. Vastaan että erinomaisesti ja sisälläni on taas se sama lämpö, kun elän vain tässä hetkessä ja nautin kaikesta mikä tulee vastaan. Maailma on oysterini enkä välitä nyt helmistä. Astelen kohti alamäkeä myötätuuli sisälläni.



Kiipeän ylös kirkkomäelle ja katselen aukeavia näkymiä. Lastentarhassa lapset leikkivät, Tanskalaiset turistit parveilevat museoalueella. Haistelen merituulia mäen huipulla ja katson kauas merelle. Kaikki värit syöpyvät mieleeni, maan vehreys, meren ja taivaan sinisyys sekä kaikki eriväriset talot. Aikaa olisi vielä monta tuntia, mutta ei ole oikein mitään mihin tuhlaisin sen. Vaeltelen vain katuja päämäärättömästi, katselen maisemia ja kuljen sinne minne askeleeni vievät. Päätän lähteä käymään sillalla jonka näin laivasta. Valitsen tieni uudelle reitille ja kiipeän kallion päälle josta koko satama levittäytyy eteeni. Kaukana keskellä lahtea Kristina Regina on ankkurissaan kun jatkan matkaani läpi paikallisten asuinalueen.

Sillalla kevyt tuuli käy ylitseni kun katselen upeita maisemia. Toisella puolella vuonon pää ja takana näkyvä vuoristo ja toisella puolella avomeri. Jatkan matkaa sillan yli ja löydän mukavan levähdyspaikan pienen kalastajapatsaan luona. Laskeudun patsaan alapuolelle kalliojyrkänteelle ja kaivan repustani tutun evään, punaviinipullon. Otan kertakäyttömukin ja kaadan sen täyteen häränverta, Sangre de Toroa. Istun auringonlämmittämällä kalliolla ja katselen kun Kristina Regina on ankkurissaan keskellä lahtea. Laivan perästä ongitaan jälleen kaloja. Istun kalliolla ja yritän nauttia, mutta jotenkin olo on levoton. En tiedä onko se sitä, että matkani on päättymässä, vai vaivaako minua joku muukin. Ehkä yksinäisyys. Tahtoisin että se muuttuisi mutta kaikki on epävarmaa. Vuodet eivät ole syleilleet minua sen suhteen. Yritän karistaa pahat ajatukset pois ja keskittyä vain tähän hetkeen. Mutta kylmyys ravistaa minua, tuuli on nousemassa mereltä. Kristina Regina heiluu yhden ankkurin varassa puolelta toiselle. Yritän sinnitellä kalliolla, mutta kylmyys iskee ja sormiakin alkaa jo palella kun tuuli osuu suoraan kohti. Juon nopeasti viinimukin loppuun ja lähden takaisin kyläänpäin. Vuorilta alkaa laskeutua sumua ja sää on muuttumassa. Kävelen kohti satamaa ja joudun jo pukemaan takin päälleni kylmyyden ja viiman takia. Päätän käydä vielä ennen laivalle paluuta käsityöläis- museossa katsomassa josko löytäisin sieltä jotain matkamuistoja itselleni.

Museossa tehdään erilaisia käsitöitä ja paikassa on muutama muukin suomalainen laivalta katsomassa tuotteita. Minulle hymyillään ja esitellään erilaisia tuotteita, mutta kaikki tuntuu kovin kalliilta eikä oikein mikään tunnu sopivalta. Lopulta erään standin luona söpö inuiittityttö esittelee minulle kaulakoruja. Korut on tehty hylkeen kynsistä ja sovitan yhtä kaulaani. Tyttö hymyilee ja sanoo sen sopivan minulle. Maksan tytölle reilut 30 euroa ja mietin jälkeenpäin että paljonkohan tytön kauneus ja avonainen rinta-aukko vaikutti ostopäätökseeni. Naurahdan itselleni mutta koru on silti hyvä muisto Grönlannista.

Palaan laiturille ja hyppään pelastusveneen kyytiin. Aallokko on voimakas ja tuuli nousee edelleen. Pelastusvene ui todella syvällä ja aallot tuntuvat lyövän korkealle reunoihin. En ehkä haluaisi kokea pelastusveneitä tositilanteessa tai myrskyssä. Laivalla pelastusveneet vinssataan takaisin ylös ja olemme valmistautumassa lähtöön.

Mutta sitä ennen on ohjelmassa vielä ylimääräinen näytös. Paikallinen kajakkiklubi haluaa tehdä meille esityksen ja keräännymme kannelle sitä katselemaan. Kaksi paikallista melookin laivamme viereen pienillä kajakeilla käsissään uskomattoman pienet melat, aivan kuin kapeat laudat. Kajakit liikkuvat silti uskomattoman nopeasti. Näitä poikia ei ainakaan palele, kun he kastelevat kasvonsa hyisessä vedessä. Ohjelmassa on eskimokäännöksiä kymmenin eri tavoin. Aina peruskäännöksestä sellaiseen, jossa he jäävät pää veden alle ja melovat ylösalaisin. Yleisö antaa aplodeja, kunnes esitys päättyy ja melojat vilkuttavat meille ja lähtevät rantaa kohti. Heilautan kättäni heille ja ajattelen itsekseni, että tähänkö nyt jää Grönlantini. Hyvästi kaunis maa.

Laivassa kapteeni pitää illalla viimeisen puheen ja olo on haikea. Bändi veivaa vielä kerran kunnon shown ja nuori tarjoilijatyttö käy vetämässä kauniilla äänellään hienon biisin. Maistelen olutta ja nautin sen minkä voin, nyt jo tuttujen ihmisten kanssa. Tänään taakse jää monta tuttavuutta mutta niin se elämä menee. Mikään ei ole pysyvää, kaikki on vain väliaikaista. Elämässäsi et voi omistaa mitään, jos yrität niin se kaikki vain karkaa pois. Vaikka yrität pitää vain hetkestä kiinni, niin silloinkin aika ajoin ote irtoaa. Täyttymys on vain kertakäyttöistä.

Ilta pimenee ja matkaamme kohti viimeistä määränpäätä pitkin loputonta vuonoa. Avomeri jää taakse ja pimeys ympäröi meidät. Baari sulkeutuu ja ihmiset lähtevät nukkumaan. Hiivin yön selkään kannelle ja katson kun matkaamme kohti viimeistä satamaa. Kiidämme mieletöntä vauhtia kapeassa vuonossa, vuoret ympärillämme. Sumu ja pilvet peittävät vuorten huiput ja olemme aivan kuin kapeassa tunnelissa ja koko maailma on tummansininen. Viimeiset ihmiset jakavat tämän hetken kanssani. Nojaan kaiteeseen ja kylmä tuuli puhaltaa vilun läpi koko vartalon, mutten hievahdakaan. Katson vain ohitsekiitävää vuoren seinää ja puristan kaiteesta rystyset valkoisena. Olen humalassa, mutta tämä hetki ylittää jopa senkin tuntemuksen. Sininen maailma verhonani. Lohduttomuus. Ja kääriydyn hytissäni yksin peittooni.








English translation....

Sisimiut. My last seaport. After yesterday I feel like I have to force myself to experience something great still today. The sun is shining and it may help in it. We arrive to the bay of Sisimiut and we have already heard that our ship cannot enter to the harbour but we have to come ashore with lifeboats. Some other cruise ship has taken the only berth. I watch as the gangplank is set and lifeboats are winched down on the water. A new experience for me, too. I relax at the gunwale and watch the sceneries as the people are queuing for tender boats. This time I let the most hurried ones go first. A road from the town is rotating around the whole bay along the bridge and far away is seen some campers' tents. At last I get to jump to the lifeboat and we drive peacefully towards the shore. The lifeboat's engine is running loudly.

At ashore I go along the main street and walk through some kind of museum yard, and pop in to a souvenir shop. I would like to buy some souvenirs for myself now when I have the last chance for it. But I can't seem to find anything convenient. Everything seems to be just dull kitsch. The bone bits cost tens of euros and are ugly. They say the talisman is more powerful the more uglier it is. I fall in love with handmade wooden carved painting of killer whales, but the price (> 100 euros) makes me wanna run away. I wouldn't want to pay so much of a simple carving, that almost anybody could make and carve if you have a cast, even though it is neat. I weigh it in my hand, but finally discard it and buy just inuit-themed playing cards and I am disappointed for the eight euro purchase.

I watch these bright colored houses in the sunshine as I walk by the shopping centre and over the small hill where there is a graveyard on back of it. My call of nature makes me turn around and I come back towards the shopping area, there must be a toilet somewhere. I arrive to some kind of fast food kiosk and ask whether they have a WC. Assistants speak English very poorly and they point that there is a toilet down the street. Outside I ask again from the locals and the hands are pointing to some sports center on the top of the hill... I have already a desperate need to go and climb towards the house, just to notice that it is closed, all the doors are locked. Now I can't stand it anymore and I quickly check is anyone seeing and jump around the corner behind the rock, nature is calling.

I walk around the village without finding anything interesting. By the pond there are mallards, or should I say Greenland ducks. These are clearly different looking than the ducks everywhere else, here as being isolated they are becoming a subspecies of their own, the birdwatchers said to me. Darwin was right. The sun is scorching and I sit on a big rock and munch my delicious sandwiches. I enjoy the moment and look at the small ripples on the pond and the fine mountains behind it.

I keep on going forward and find an outside swimming pool! Rap music is boosting and the pool is built up on the poles on the top of wooden shanty. Later I get to know the reason for lifting it up, it is because of that the warm pool wouldn't melt the permafrost beneath it. I wish I had took my swimming trunks with me and had a little more time... It would have been nice to swim in the warm water under the clear blue Greenland sky and on the north side of the polar circle, enjoy the sun in mere towel, listen good beats and lay with Tuborg bottle on my hand... and watch the inuit girls in bikinis. Booyakasha! =)

I smile, because with the music I start to feel great again. I stomp the warm streets towards the shopping places where's more people. The footsteps are burning my footprints to the asphalt and I come to the same fast food place where I already was before. I decide to eat a big hot dog for my slight hunger and the kitchen ladies will prepare it for me fast despite of the rush hour. I go by the table outside and ask if there's a room. A bit older man than me with a moustache nods and less than two year old girl standing on the bench next to the man is looking at me with amaze. I seem to be quite a strange sight in here. I smile at them and eat delicious sausage with mustard, ketchup and mayonese. The man speaks in English and asks where I am from. I tell him I'm from Finland and we talk for long time the same time I eat. He asks from which part of Finland I'm from and is clearly interested in the far off guest and my home land. We talk about Finland, Greenland and about everything else too. He is happy living here in the village of six thousand people and doesn't want to go elsewhere. Here he knows everybody and life is peaceful. He laughs when he hears that I live in a city of million people and says "it's too big". "It's too big", he says again and again and shakes his head. He is nice and I wish him good day. He says that hopefully I enjoy my staying in their country. I answer that I definitely will do and there's again the same warmth inside me, when I'm living in this moment and enjoy everything that greets me. The world is my oyster and I don't need pearls. I step towards the downhill with the tailwind inside me.

I climb up to the church hill and take a look of the opening views. In kindergarten the kids are playing, Danish tourists are swarming in the museum yard. I smell the sea wind on the top of the hill and stare far away to the sea. All the colors are burning to my mind, the greenness of the earth, the blueness of the sky and the sea and all the different colored houses. There are still many hours time left, but nothing to spend it for. I just roam the streets purposelessly, watching the scenery and go where my feet take me. I decide to go to the bridge that I saw from the ship. I choose my way to a new route and climb up on the cliff where the whole harbor is
spreading out in front of me. Far away Kristina regina is anchored in the middle of the bay as I continue my walk through the local residential area.

On the bridge the slight wind goes over me as I admire the magnificent views. On the other side the end of a fjord and the mountains seen behind it and on the other side the open sea. I continue walking over the bridge and find a nice place for rest next to small fisherman statue. I descend to the cliff below the statue and dig again a familiar thing, a bottle of red wine, from my bag. I take a paper cup and fill it with ox blood, Sangre de Toro. I sit on the sun heated cliff and watch as Kristina Regina lays in it's anchor in the middle of the bay. The crew is again fishing from the rear of the ship. I sit on the cliff and try to enjoy but somehow I feel restless. I don't know if it's that my journey is ending, or is there something else bothering me. Maybe loneliness. I would like it to change but everything is so unsure. Years haven't been treating me kindly with it. I try to get rid of bad thoughts and concentrate only to this moment. But coldness is making me shake, the wind is rising from the sea. Kristina Regina is swinging in the anchor from side to side. I try to hang on to staying in the cliff but the cold is freezing my fingers when the wind hits straight at me. I finish the last wine cup quickly and return towards the village. Fog is coming down from the mountains and the weather is changing. I walk towards the harbour and I have to put on a jacket because of the cold wind. Before returning to the ship I decide to visit the handicraft museum to see if I could still find some souvenirs for me.

In the museum there are made different kind of handworks and there are few other Finnish people from the ship looking for manufacture. People are smiling at me and they show me different handworks, but everything seems so expensive and nothing seems to be proper for me. Finally in one stand a cute inuit girl is showing some necklaces. They are made of seal nails and I try one into my neck. The girl is smiling and says that it fits me well. I pay thirty euros and think afterwards that how much the girl's beautiness and her open neckline affected my decision of purchase. I laugh at myself but the trinket is still good memory from Greenland.

I return to the dock and jump into lifeboat. The waves are rough and the wind is still rising more. The lifeboat is swimming real deep and the waves seem to hit high on the sides. I wouldn't maybe want to experience lifeboats in real situation or in storm. At the ship the lifeboats are winched up and we are preparing to leave.

But before that there is still one additional show on the program. The local kayak club wants to perform us a show and we gather to the deck to see it. Two locals are soon paddling next to our ship with unbelievable tiny paddles in their hands, like thin sticks. Kayaks are anyway moving incredibly fast. These boys are at least not freezing as they dowse their face in icy water. In program there will be eskimo rolls with tens of different ways. Right from the basic roll up to that one where they leave their heads under the water and paddle upside down. The audience gives applauses until the show is over and the kayakists are waving to us and leave towards the shore. I wave my hand and think to myself that was this the last thing from Greenland for me. Goodbye beautiful land.

In the ship at night the captain is holding the last speech and the feeling is wistful. The band is performing for once more a good show and the young waitress girl comes to sing with her beautiful voice. I am tasting beer and try to enjoy as much as I can, now with already familiar people. Tonight there will be many acquaintances left behind but that's how life goes on. In your life you cannot own anything, if you try it all just evades away. Although you try to seize the moment, even then the grip is lost from time to time. Fulfillment is just a disposable thing.

The night is getting dark and we are traveling to our last destination along the endless fjord. Open sea is left behind and darkness imprisons us. The bar is closing and people are going to sleep. I sneak into the deck to the backbone of night and watch as we travel towards the last port. We skim with incredible speed in the narrow fjord, the mountains surrounding us. The fog and clouds are covering the mountain tops and we are like in a narrow tunnel and the whole world is dark blue. The remaining people are sharing this moment with me. I lean on to railing and the cold wind blows the freeze through my body, but I don't stir. I just gaze the evanescent mountain wall and clench the railing with white knuckles. I'm drunk, but this moment surpasses even that feeling. The blue world being my veil. Desolation. Cocooning myself to the blanket alone in my cabin.

torstai 23. heinäkuuta 2009

Matka Grönlantiin, Osa IX (23.7.2009)

Lyhyt matkapäiväkirja risteilyltä Reykjavikista Kangerlussuaqiin, 15.7. - 25.7.2009












Risteily M/S Kristina Reginalla:
Reykjavik - Qaqortoq - Narsaq - Nuuk - Evighedsfjorden - Ilulissat - Sisimiut - Kangerlussuaq.
http://www.kristinacruises.com/

23.7.2009 Ilulissat, Grönlanti


Kirkas aamu. Kiipeän kannelle ja katson kun lukemattomat jäävuoret laivan molemmin puolin tekevät meille kuin valmiin kujan jota pitkin kuljemme, aina välillä tiukkoja käännöksiä tehden. Ilulissat - jäävuoritehdas, täällä suuret jäävuoret syntyvät. Jos jo aiemmin jäävuoret näyttivät suurilta, täällä ne ovat jättimäisiä. Vesi on aivan tyyntä kun hitaasti kuljemme läpi unenhohtoista maisemaa. Seison kannella ja tuijotan jäävuoria,
kirkkaanvalkoisista aina jäänsinisiin ja näky on niin uskomattoman kaunis. Tunnen kuinka muu maailma hiljaa katoaa ja olen jossain kaukana yksin, keskellä tyhjyyttä siinä mieleni tilassa jota en ehkä missään muualla pysty saavuttamaan.

Lähestymme satamaa ja ohitamme pieniä kalastusveneitä sekä suuremman punaisen aluksen jonka miehistö vilkuttaa meille. Nostan käteni pystyyn ja vastaan tervehdykseen laajalla kädenheilautuksella. Satamassa tutunnäköiset talot odottavat jälleen rantautumistamme ja muutama utelias paikallinenkin on saapunut seuraamaan tapahtumaa.

Tänään on vuorossa retkipäivä ja odottelemme retkibussiamme jonka on määrä viedä meidät pienelle vaellusretkelle Ilulissatin jäävuonon luokse Sermermiutin laaksoon. Bussi ajaa rämisten satamaan ja hyppään reppuineni kyytiin. Ajelemme läpi Ilulissatin kaupungin ja ohitamme alueen jossa näkyy paljon valjakkokoiria joko häkeissään tai sitten kytkettynä ketjuilla kiinni. Täällä koirat eivät ole lemmikkejä, vaan työvälineitä. Lopulta pitkään tuntuvan ajon jälkeen bussi jättää meidät alkoholistiparantolan luona pois. Josta lähtee puilla katettu polku halki herkän luonnon. Grönlannissa yksikin jalanjälki väärässä paikassa saattaa vahingoittaa luontoa ja sillä voi kestää kymmeniä vuosia palautua. Kävelemme kohti merenrantaa ja kaukana häämöttäviä valtavia jäävuoria. Hyttyset alkaavat vaivaamaan ja aina kun pysähdymme hetkeksi, on koko parvi mustanaan kimpussa. Nämä eivät pistä niin kuin suomalaiset lajitoverinsa, mutta tunkevat silmiin, nenään, korviin ja suuhun. Mutta hyttyset ovat täällä se pienin vaara, suurempi on yllättävä hyökyaalto joka voi viedä mennessään jos kaukana olevista jäävuorista lohkeaa paloja ja sattuu olemaan juuri silloin merenrannassa. Kaukaa iskevä näkymätön tsunami voi olla todella tuhoisa ja ymmärrän sen kun katson valtavia satojen metrien kokoisia jäävuoria.

Kiipeämme korkean kallion päälle mistä on huikea näköala Ilulissatin jäävuonoon. Näkymä on aivan uskomaton kun valtavat jäävuoret pakkautuvat toinen toisensa perään, osan niistä jääden kiinni satoja metriä syvän vuonon pohjaan kunnes seuraava työntää ne taas liikkeelle. Ajoitellen kuuluu valtavia ääniä, kuin tykinlaukauksia jäävuorten lohkeillessa ja niiden seinämien pudotessa mereen. Tässä olisi täydellinen hetki nauttia eväitäni, juustosämpylöitä ja punaviiniä jota varasin mukaan laivalta, mutta hyttyset ovat suoraan helvetistä ja jatkuvasti kimpussani ja saavat tuskastumaan. Mieleni tekisi riehua ja juosta karkuun näitä raivostuttavia itikoita, mutta lopulta tyydyn vain huiskimaan niitä ja pitämään itseni tasaisessa liikkeessä, vaikka turhaahan se vain on.

Pyydän oppaalta lupaa lähteä tavoittamaan edessä kulkevaa toista ryhmää, koska oma ryhmämme kääntyisi ympäri ja palaisi samaa reittiä takaisin bussien noutopaikalle. Kun taas toinen ryhmä jatkaa matkaa läpi vaikeamman maaston - ja - heidät kiinniottaen todennäköisesti pysyisin enemmän liikkeessä jolloin hyttysetkään ei vaivaisi niin paljoa. Ja toisaalta nautin paljon enemmän näistä maisemista kävellessäni yksin hiljaisuudessa, kulkiessani oman mielen tyhjyyteni laidoilla, niissä karuissa maisemissa jotka piirtävät minun ääriviivani.

Retki päättyy satamaan jossa alkaa samantien uusi retki jonka onnistuin vielä viime hetkellä järjestämään vaikka se oli jo loppuunmyyty. Hyvä karmani tuntuu seuraavan minua aina silloin kun olen huipulla, se on kuin taikaa, ajattelen. Hyppään puiseen moottoriveneeseen muiden mukana ja aloitamme matkamme kohti jäävuonossa seilaavia valtavia jäävuoria. Istun selkä laivan keskellä olevan hytin seinää vasten ja katselen ohikiitäviä maisemia. Clane puksuttaa varsin nopeasti eteenpäin ja kipparin mukana oleva poika kurkkii ikkunasta eteenpäin. Aurinko paahtaa, kylmä merituuli pyyhkii vasten kasvoja ja valkoiset jäävuoret häikäisevät vaikka minulla on aurinkolasit silmilläni. Katson eteenpäin yrittämättä ottaa kiinni kaikista niistä kuvista jotka ohitseni virtaa. Vaikka elämä on taivas, nälkäni kasvaa silti jatkuvasti. Mihin se minut vie?

Kannella istuva ryhmämme koostuu osittain lintubongareista ja välillä tuntuu että he kiinnittävät enemmän huomiota ohikiitäviin lintuihin, kuin tähän ajattomaan hetkeen ja unohtumattomiin maisemiin. Mutta minua ei tiiralokit kiinnosta, koska elän vain tässä ja nyt. Ainutta kertaa. Ja varmasti viimeistä. Unelmieni sirpaleet lähenevät minua näissä syvissä vesissä, niistä kokoan sitä palapeliä joka tekee minut onnelliseksi. Kun ajamme läpi hileisen jään ja se rohisee aluksen reunoja vasten, selkäpiitäni karmii. Hetken ajan putoan taas jonnekin, kaipauksen rajamaille. Kosketuksen ja yhdessäolon. Olen täällä niin yksin, kaikkien keskellä mutta silti aina yksin. Vieressä pariskunta huokaa... niin romanttista. Ja minä katson siniseen veteen. Se rauhoittaa, mutta ei vie pois sitä tunnetta jonka vain yksi voi tietää. Tasapainoilen jäävuorten välissä, hyvän ja pahanolon tuolla puolen. Kun kiidämme halki unien maiseman.

Havahdun, kun kipparimme sammuttaa moottorin ja kalastaa merestä haavilla jääkimpaleen. Aika ottaa hieman grogia, hän sanoo huonolla englannilla kätkättävästi nauraen ja esitellen Martini-pulloa. Päänkokoinen jääkimpale ritisee ja monisataavuotinen paineessa kasvanut jää sälähtää pieniksi lastuiksi kun sille vain vähänkin näyttää jääpiikkiä. Täytämme muovikupit Martinilla ja laitamme sekaan jäälastuja. Skool kaikuu Diskon lahdella, kun kumoamme palan historiaa kurkkuihimme. Meri on aivan tyyni ja äänetön, riisun pois pitkähihaisen paitani ja paistatan päivää pelkässä T-paidassa Bob Marleyn ääni sisälläni. Auringon hohteessa loistan kilpaa jäävuorten kanssa ja sen säteet tunkeutuu sydämeen. Ihana, sanovat naiset ja haluavat kilpaa ottaa kuvia minusta. Poseeraan kaiteella jäävuoria vasten ja oloni on thumbs up ja leveä hymy valtaa minut... Tätäkö on täydellisyys ja elämän seesteisyys... pitkät sekunnit jolloin kaikki on vain juuri tätä hetkeä... irti kaikesta ja silti niin läsnä kaikessa. Sielu tulessa.

Vene palauttaa meidät laituriin ja kierrän ympäri kylää oikein löytämättä mihinkään.
Äskeinen venekokemus oli niin suuri, että täältä maista on vaikea löytää mitään vastaavaa ja kävelen vain katuja ylös alas. Käyn kirkolla mutta vain meri on se joka nyt hallitsee mieltäni. Kadut kierrättävät minua ympäri, pankkiautomaatilla ihmiset jonottavat. Käyn kaupassa ostamassa postimerkkejä postikortteja varten. Söpön näköinen myyjätyttö hymyilee ja ojentaa merkit ja jään hölmistyneenä tuijottamaan, kunnes hän naurahtaa ja herään päiväunestani. Hymyilen leveää hymyä takaisin ja palaan ulos auringonpaisteeseen täynnä iloa.

Sitten näen jotain, jonka haluan ehdottomasti kokea. Astun sisään kioskiin jossa on kokoontuneena nuoria ihmisiä. Astun tiskin vieressä olevan jäätelöaltaan viereen ja löydän kuin löydänkin etsimäni. Nuori miesmyyjä lyö hinnan kassakoneeseen ja sujautan tiskille kasan tanskan kruunuja. Ulko-oven luona nojailee kaunis tumma tyttö ja hän alkaa hymyillen tirskua kun luon häneen pitkän ja merkitsevän katseen. Näytän eskimo-puikkoani hänelle ja hymyillen sekä vihellellen poistun kioskista... Kuulen poistuessani heleää naurua ja vedän ulkona eskimoa poskeen... oikein kirjaimellisesti. ;-)

Matkalla laivalle kävelen vielä sivukatujen kautta, pysähdyn merenrantaan ja tunnustelen tätä surrealistisuutta. Kuumat rantakalliot voisivat olla vaikka Helsingistä, mutta nuo jäävuoret tuossa rannalla saavat minut hämilleni. Katson näitä taloja, näitä ihmisiä. Mitä on onni, missä sen salaisuus? Täällä syrjäytyneillä seuduilla - Yksinäisyys meitä yhdistää. Olisinko onnellinen täällä? Yksinäisyyden ahnaat hampaat. Hukuttaudun syviin viiltoihin.

Laivan kannella suuntaan katseeni jälleen aurinkoon joka minua taas johdattaa. Ripustaudun intuition tunteeseen vahvaan. Nyt olen jälleen haavoittuva, avaan punaviinin ja tuijotan tyhjyyteen. Disko Bayn liekehtivässä auringossa. Kirjoitan postikorttiin runoa ja tunnen aikani vähenevän kun olen tuhansien merimailien päässä. Väreilevän mieleni äärellä. Ja silmieni heijastuksessa näkyy kosketus jostain kaukaa mikä voisi lohduttaa. Unelmani sirpaleet. Pelkkä toive.

Tuhansien merimailien päässä
Valaat saattavat matkaani
Isojen jäävuorten lähteillä
On mun sieluni koditon
Arktisen auringon tähteillä
On mun rakkauteni turvaton
Routaisen sydämeni takamailla
Mä aina jotain ikävöin







English translation....

It's a bright morning. I climb up to the deck and watch as countless icebergs on the both sides of the boat are building like a readymade lane for us that we move along, making tight turns every now and then. Ilulissat - the iceberg factory. Here the massive icebergs are born. If the earlier icebergs seemed to be big, here they are gigantic. Water is dead calm as we slowly travel through the dreamlike scenery. I'm standing on the deck and stare the icebergs, all the way from the bright-whites up to the ice-blues and the sight is so stunningly beautiful. I feel how the outside world is slowly disappearing and I am somewhere far away alone, in the middle of emptiness in that state of mind of mine, which I maybe cannot reach anywhere else.

We are closing in the harbour by passing some small fishing boats and also one bigger red ship whose crew are waving to us. I raise my arm and respond their hail with a wide wave. In the harbour the familiar-looking houses awaits for our disembarkation again and couple of curious locals have come to follow the event.

Today it's a turn for the excursion day and we are waiting for our tour bus that is going to take us to small hiking trip to Ilulissat icefjord in Sermermiut Valley. The bus comes rattling to the harbour and I jump aboard with my backbag. We are driving through Ilulissat town and pass the area where we can see lots of sled dogs either in their cages or chained to the leashes. Here the dogs are no pets but tools. Finally after a long taking bus drive the bus leaves us near the sanitorium of alcoholistics, where wooden covered path starts through the vulnerable nature. In Greenland even one footprint in a wrong place can harm the nature and it might take tens of years to recover from it. We are walking towards the seashore and the faraway looming huge icebergs. Mosquitos start to irritate me and everytime we stop for a while, there's the huge swarm of mosquitos attacking. They don't bite like their Finnish fellow creatures, but are crowding into my eyes, nose, ears and mouth. But the mosquitos are the least danger here, the biggest danger is the surprising surge that can wash you away if you happen to be on the seashore at the same time when huge piece cracks and falls down from those faraway icebergs. The faraway hitting tsunami can be very disastrous and I understand it when I look those enormous hundreds of meters high icebergs.

We climb on the top of a high cliff where is a fantastic view to Ilulissat iceberg fjord. The sight is totally unbelievable when massive icebergs are packing one after another, and some of them stucking to the bottom of hundreds of meters deep fjord until the next one pushes them again on the move. From time to time loud noises are heard, like gunshots when Icebergs crack and their walls fall into the sea. Now it would be a perfect moment to enjoy my lunch, cheese sandwiches and red wine that I brought from the ship, but the mosquitos are straight from hell and constantly attacking me and making me crazy. I feel like raging and want to run away these insane-making mosquitos, but eventually I'm abided just to whisk them and keep on a steady movement, Although in vain.

I ask permission from the guide to leave and try to catch up the other group going ahead us, because our group would now turn and return the same route back to the pick-up place of the bus. While the other group is continuing their walk through more difficult terrain - and - by catching them up most likely I could keep going so that the mosquitos wouldn't bother me so much. And secondly I enjoy much more these landscapes walking alone in the silence, traveling in the edge of emptiness of my mind, in the barren landscape that is drawing the outlines of my inner self.

The excursion ends up to the harbour where a new excursion is started rightaway. I managed to work it out even though it was already sold out. My good karma seems to follow me always when I'm on top, it's like magic, I think. I jump into a wooden motorboat among the others and we start our trip towards the enormous icebergs sailing in the middle of the icefjord. I sit my back against the cabin wall in the middle of the boat and watch the evanescent sceneries. Clane is chugging forward fairly fast and the skipper's son taken with us is peeping forward from the front window. The sun is shining, cold sea wind sweeps against face and the white icebergs are dazzling although I'm wearing sunglasses. I look forward trying not to take a hold of all these images that are flowing past me. Although the life is heaven, my hunger is however growing forever. Where does it take me?

Our group sitting on the deck is mostly consisting of bird watchers and sometimes it feels that they are paying more attention to the birds flying around us than to this timeless moment and the unforgettable sceneries. But I'm not interested in sabine's gulls because I'm living right here and right now. For this time only. And for sure the last time. My fragments of dreams are closing in me in these deep waters, from the shatters I piece together that puzzle which makes me happy. When we are driving through the ice glitter and it wheezes against the sides of the boat, it gives me creeps. Momentarily I fall into somewhere again, into the twilight zone of longing. Of touching and of being together. I am here so alone, in the middle of everyone, but still all alone. Besides me a couple sighs… "so romantic". And I stare at the blue water. It soothes, but doesn't take away the feeling that only one can know. I walk the tightrope between the icebergs, in the other side of the good and the bad feelings. Flitting through the world of dreams.

I become conscious when our skipper kills the engine and fishes big piece of ice with a dip net. "It's time to take little bit grog", he says with bad english and cackles with laughter showing Martini bottle. A head-sized piece of ice block crackles and multihundred years old and in a deep pressure grown ice splinters into small chips even if the ice pick is just slightly shown to it. We fill the plastic cups with Martini and put some ice chips within. Skål is echoing in the Disko Bay, when we knock back and "turn some history". The sea is totally calm and quiet, I remove my long-sleeved shirt and sunbathe in sheer T-shirt with Bob Marley's voice inside of me. In the radiance of the sun I glow almost as bright as the icebergs and the sunrays are piercing into my heart. "Lovely", say the women and want to take photos of me in a rival way. I pose on the railing against the icebergs having the "thumbs up"-feeling and have a conqueringly wide smile... Is this the perfection and the serenity of life… the lengthy seconds when everything is just full of this moment… Letting loose of everything and yet still being so immanent. The soul on fire.

The boat returns us to the dock and I circle the town without really finding anything. The recent boating experience was so huge that it's hard to find anything suchlike here on the shore and I just walk the streets up and down. I visit the church but it's just the sea that is now possessing my mind. The streets are circulating me all over, and the people are queuing at the automated teller machine. I go to the mall to buy stamps for the postcards. A cute looking salesgirl smiles at me handing over the stamps and I stand bedazzled until she gives a laugh and I wake up from my daydream. I smile back widely and return out to the sunlight with full of delight.

Then I see something, something that I really must experience. I step into the kiosk where's gathered some young people. I walk over the freezer next to the counter and finally find what I'm looking for. A young clerk hits the price to the cash register and I slip pile of crowns to the desk. At the front door a beautiful dark-haired girl is leaning on the wall and starts to smile and giggle to me as I catch with her a significant eye contact. I show her my ice cream stick and leave the kiosk with smile and whistling… As I leave I hear a fresh laughter behind me and outside I am tasting some Eskimo, literally. ;-)

On my way to the ship I still walk through the side-streets, stop by the sea and feel this surrealisticy. These hot rocky beaches by the sea could be from Helsinki, but those icebergs by the shore makes me confused. I look at these houses, these people. What is happiness, where's the secret of it? Here in desolation country - loneliness combines us. Would I be happy here? The gluttonous teeth of the lonesomeness. I drown myself to the deep cuts.

On the ship's deck I turn my eyes to the sun, that is guiding me once again. I hang on in the strong feeling of intuition. Now I'm vulnerable again, I open the red wine and stare into space. In the flaming sun of Disko Bay. I write a poem to the postcard and feel my time diminishing when I'm thousands of miles away. By the rippling mind of mine. And in the reflection of my eyes there is touch from a distance that could comfort. The fragments of my dreams. A sheer phantasy.

On the sea thousands of miles away
The whales are escorting my way
At the source of the huge icebergs
My soul always being homeless
In the remains of the arctic sun
I hold my unsheltered love
At the hinterland of my frosted heart
Always someone to yearn when I'm apart

keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

Matka Grönlantiin, Osa VIII (22.7.2009)

Lyhyt matkapäiväkirja risteilyltä Reykjavikista Kangerlussuaqiin, 15.7. - 25.7.2009












Risteily M/S Kristina Reginalla:
Reykjavik - Qaqortoq - Narsaq - Nuuk - Evighedsfjorden - Ilulissat - Sisimiut - Kangerlussuaq.
http://www.kristinacruises.com/

22.7.2009 Evighedsfjorden, Grönlanti


Seilaamme pitkin tyyntä ja aurinkoista Evighedsfjordenia (ikuisuusvuono) ja vuono on aivan tyyni ja äänetön, aavemainen usva peittää vedenpinnan. Kaukaa ikijäätiköltä sulava vesi valuu hiljalleen vuonoa pitkin kohti merta ja vedenpinta väreilee hieman. Suuret lintuparvet lentelevät halki vuonon kun lähestymme valtavaa jäätikköä. Lopulta laivan koneet hiljenevät ja pysähtyvät kun saavumme ikijäätikön reunalle. Vaikka matkaa jäätikölle on kilometri, tuntuu se olevan aivan kosketusetäisyydellä. Kaikki laivan matkustajat pyydetään samaan ryhmäkuvaan laivan kapteenin kanssa ja järjestäydyn sinne itsekin. Olen täynnä iloa ja hyvää tunnetta ja fiilistelen kuvissa joita pyydän muita minusta ottamaan vasten takana olevaa monen sadan metrin korkuista jäätikön reunaa.
Kun jäätikköä on ihailtu tarpeeksi laiva kääntyy ympäri ja palaamme vuonoa pitkin kohti merta. Matkalla ohitamme vuonon sivuhaarassa kaukana siintävän toisen jäätikön. Lähestymme jälleen merta ja vuonon syleilyssä oleva lämpö alkaa muuttumaan kylmäksi tuuleksi. Siirryn laivan keulakannelle joka on tämän ainoan kerran avattu
poikkeuksellisesti matkustajille ja tuijotan suoraan eteenpäin läpi kylmän viiman. Mieleeni tulee Titanic-elokuva ja naureskellen odotan törmäystä jäävuoreen kun nojaan yli partaan ja katson kun laivan keula halkoo sinivihreää vettä.

Komea valas tervehtii meitä läheltä vuonon suulla puhallellen vesisuihkuja ja lopulta näyttää suuren ruhonsa sukeltaessaan jyrkässä kulmassa pinnan alle. Myöhemmin kuvasta olen tunnistavinani sen ryhävalaaksi suuren koon ja selkäevän perusteella. Taas uusi bongaus valaslistaani joka onkin jo aika kattava!

Kova 12 m/s:n vastatuuli pitää kelin aurinkoisena, ohitamme pieniä kalastajakyliä matkalla pohjoiseen ja kello viiden maissa ylitämme napapiirin. Illalla läntinen aurinko häikäisee ja meren pinta on miljardeja polttavia tähtiä.

Palan sisältä ja tunnen olevani kuolematon.






English translation....


We are crewing along the calm and sunny Evighedsfjorden ("the eternity fjord") and the fjord is completely placid and silent, the phantasmagorical mist shrouds the surface of the water. From faraway ice sheet the melted water is flowing slowly on the fjord towards the sea and the surface is slightly rippling. Hordes of birds are flying over the fjord when we are approaching a colossal glacier. Eventually the ship's engines are becoming quieter and stop when we arrive to the edge of the eternal glacier. Even though there's almost one kilometer distance to the ice sheet, it seems to be right within arm's reach. All the passengers are asked to pose in a group picture together with the captain of the ship and I place myself there also. I am full of joy and good feelings and ask the people to take attitude photos of me against hundreds of meters high glacier edge.

When we have admired the glacier enough, the ship turns around and we return along the fjord towards the sea. On our way we pass a second glacier looming far away in the fork of the fjord. We are closing up the sea again and the warmth in the fjord's embrace is starting to turn to a chilly wind. I move to the ship's forecastle which is exceptionally opened for passengers only for this time only and I gaze straight forward through the cold breeze. I'm reminisced by the Titanic-movie and laugh as I'm waiting the collision with the iceberg as I lean over the gunwale and watch as the ship's prow is splitting the green-blue water.

A gorgeous whale greets us close by at the mouth of the fjord and bursts the water sprays and shows it's big body by diving in a deep angle under the water. Later on I will recognize it as a humpback whale from the picture by its dorsal fin and large size. Another spot to my "whale-watching" list that is already quite extensive!

Heavy 12 m/s headwind keeps the weather sunny, we pass some small fishing villages on our journey to the north and around five o'clock we cross the polar circle. In the evening the western sun glares and the surface of the sea is billions of burning stars.

I'm burning inside and feel immortal.