maanantai 17. marraskuuta 2008

Dublin 2

Matkakertomus Dublinista 14.11.-17.11.2008


Cibola!!!
Ci-a-bola, Ci-a-bola, Bumpty-bumpty bump!

Kultainen kaupunki siintää harmaan pilvimassan takaa, kun aurinko heijastuu merestä ja antaa lähes odottamattoman näyn, tarujen kultainen kaupunki. Cibola! Olen tulossa jälleen. Vaikka eilen taas koko maailma oli minua vastaan, akrobaatin lailla taas jotenkin ihmeellisesti käänsin kelkkani. Älä anna paskiaisten musertaa maailmaasi.

To take the cup
To fill it up
To drink it slow
I can't let you go
I must be an acrobat
To talk like this
And act like that
And you can dream
So dream out loud
And don't let the bastards grind you down

-U2


Aivan kuin viime kerralla, paitsi että nyt olen jotenkin nopeampi. Tiedän katujen jo odottavan minua. Höyryävän kuun joka iskee askeleeni varjot kiveen, niinkuin aina ennenkin. Mutta ennen tähtiradoille nousevaa kuuta, tai edes Lilithin mustaa kuuta, iltapäivän viimeinen aurinko hyväilee aurinkolasieni varjoja, kun sukellan jälleen kohti O'Connell Streetiä. Spire of dublin saa viimeiset säteensä ja Liffey-joki taas vanhan tuttavan.

Ilta on sininen ja vihreä. Ympäröitynä keltaisilla valoilla, aika-avaruuden läpikiitävillä autoilla jättäen aukkoja ilmaan jotka hiljaa täyttyvät. Heading to Brazen Head - tällä kertaa ehdin ajoissa. Tilaan Coors lightin ja istun penkillä, ihmiset alkavat vasta saapua töistä ja täyttävät pubin ja ovat kuin olohuoneissaan. Tarjoilijat peilaavat vielä itseään peileistä, tarkistavat kuvajaisistaan että hiukset on hyvin ja valmistautuvat omiin rooliinsa täksi illaksi. Monet ihmiset syövät isoja annoksia ja paikka alkaa hiljalleen täyttyä. Kolmannen tuopin jälkeen unohdan jo työn ja kaiken sen paskan. Pitäisikö sytyttää kaikki sillat tuleen. Burn Hollywood Burn, Sirkus on saapunut kaupunkiin. Viime aikoina kaikki on alkanut muistuttaa sirkusta, johtuuko se näistä ajoista, ihmisistä, rahasta, ahneudesta - maapallon rata on muuttunut.

Arretez la planete, je veux descendre!
[Pysäyttäkää maailma, jään tässä pois.]

Pubin seinät on vuorattu dollarin seteleillä - ja jokaisessa setelissä on nimi. Dave from Michigan. Sarah Palin is liar. Mietin mitä tapahtuisi jos repisi setelit irti ja maksaisi niillä. Mutta tämä on väärä maa. Tai oikea maa, mutta väärä paikka.

Parin tunnin jälkeen tuntuu siltä, että on aika vaihtaa paikkaa. Pitäisi mennä takaisin hotellille, vaihtaa vaatteet ja syöksyä Dublinin yöhön. On perjantai ja Turk's Headissa soittaa bändi, jonka näkemistä olen odottanut pitkään. Katu odottaa minua taas lämpimänä kun kävelen ylitse siltojen. Askeleeni kuljettavat minua kohti täyttä kuuta ja joen rannoilla on rauhallista, eriväriset valot heijastavat veteen virtaavaan, ja jälleen minua kutsuvat, kuin johonkin parempaan. Ihmiset ovat jo siirtyneet jokikaduilta pois Temple Barin turistialueelle, jonne itsekin aiomme suunnata. Matka kestää pitkään ja pysähtelemme juomaan, Pravdassa venäläiset juttelevat lujaäänisesti ja ovat täyttäneet paikan.

B&B:ssä pukeudun mustaan, Sid poseeraa kitaransa kanssa ja virnistää minulle. "Ride on cowboy. " Lennolla olin lukenut Johnny Rottenin kirjaa (en tiennyt että Johnny oli Irlannista), Sidistä ja kaikesta muustakin mitä koko touhuun liittyi. Muodista, muodinvastaisuudesta josta tuli muotia, sekasorrosta ja kaaoksesta. Tuntuu että sitä ei enää ole. Tai sekasorto on vain ohjattua. Haluttuun suuntaan. Kaikesta on tehty viihdettä, eikä mikään ole enää aitoa. - Valheellista tunnetta, oopiumia kansalle, epärehellistä, petosta. Täytyy rikkoa kaikki rajat, tehdä asiat niinkuin kukaan ei odottanut. Tärkeintä on oikea tunne. Tänään se on rock'n roll. Virnistän Sidille takaisin ja otan huikan Coorsia. Olen valmis.

Turks Head on melko täynnä. En tajua miten löysinkään viimeksi näin hyvän paikan. Paikka on iso mutta ihmisiä ei ole liikaa, perjantaisin soittaa The Covers bändi, Fosters maksaa vain 3,50 euroa ja menoa ja meininkiä riittää. Itse asiassa muut Temple Barin alueen baarit ovat aika huonoja, ne ovat täynnä humalaisia turisteja, tuoppi maksaa pahimmillaan yli 6 euroa, sekaan ei mahdu eikä siellä saa mitään kontaktia ihmisiin, paitsi niihin jotka tulivat mukanasi. Ja niihinkin vain ehkä. Viimeksi täällä ollessani tunne oli niin vahva, että hieman pelkään pääsenkö enää samanlaiseen tilaan. On väärin kerätä muistoja ja yrittää elää niitä uudestaan, käymällä samoissa paikoissa ja hakemalla samaa elämystä uudestaan. Olin jo aiemmin huomannut kuinka joku elämää sykähdyttänyt juttu pystyi hiipumaan aivan mitättömäksi tai mikä pahempaa todella suureksi pettymykseksi yrittäessäni elää sitä uudestaan. Pelkään näin käyvän jälleen mutta perustelen tunnetta itselleni sillä, että hätätapauksessa voin sitten keskittyä pelkkään oluen juontiin. Niinkuin täällä usein käy.

Bändi ei ole parhaimmillaan ja muut alkavat jo kyllästyä ja haluavat vaihtaa paikkaa. Toisaalta se luo minulle mahdollisuuden tutustua ihmisiin. Yksinäiselle ihmiselle on helpompi tulla juttelemaan kuin suurelle ryhmälle ja niin jään jälleen yksin odottamaan jotain tapahtuvaksi. Musiikki paranee ja on lopulta ihan ok ja viimeistään silloin kun The Clashin biisi räjähtää esiin niin unohdan jo itseni ja olen mukana kaupungin yössä. London's drowning, rää'yn mukana. And I, live by the river!!

Muutama nainenkin tulee juttelemaan, he pitävät pinkeistä hiuksistani (siis pinkit, eivät pinkeät!) ja vanhempi yllyttää nuorempaa kaveriaan tanssiin kanssani. Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa, sen sijaan vieressä oleva englantilaispariskunta on kiinnostavampaa seuraa. Nainen on pukeutunut goottityyliin ja mies oli lävistetty (ei siis kokonaan, vaan kasvoissa lävistyksiä) ja tatskattu, sen näköinen tyyppi jonka Suomessa jättäisin suosiolla baariympäristössä omaan nojaansa. Mutta nyt en, heitetään läppää ja dokataan kaljaa yhdessä. He ovat yllättyneitä että olen Suomesta ja pidän niin paljon brittipunkista. Hey, we got punks too. Lopulta jossain vaiheessa baari menee kiinni ja ihmiset työnnetään ulos kadulle. Korvissani kaikuu vieläkin se musiikillinen viesti, jonka kirjoitin tajuntaani jo viime helmikuussa...

Hundred billion bottles washed up on the shore.
Seems I'm not alone at being alone.

(I hope that someone gets my)
Message in a bottle.


Mutta vain eksyneet kadut raahautuvat minua vastaan. Kaupunki on hiljainen ja pimeys sekoittuu vähiin ääniin. Jotenkin onnistun ryömimään takaisin B&B:hen, aamuun on vielä muutama tunti aikaa ja tajuntani katoaa kun olen onnistunut kiipeämään sänkyni päälle.

Aamulla on poski hieman kipeä ja siinä on pieni verijälki. Olin varmaan yöllä törmännyt oveen tai johonkin käydessäni vessassa kun oli pimeää, ihan varma en ole koska todistajia ei ole vielä ilmoittautunut.

'My Dear' on taas tarjoilemassa aamiaista. Annoin hänelle sen lempinimen viime kerralla, mukava nainen. Pyydän taas ottamaan sinapin esiin (oh my dear, mustard, wait a minute, my love) ja se hetken etsinnän jälkeen löytyykin. Me suomalaiset taidetaan olla ainoita jotka sitä täällä käyttää. Munat ja pekonit jää syömättä, mutta nakeilla ja toasteilla nälkä pysyy poissa.

Survivor Tour continues, joko selvisit tai et. Eli lähdetään siis kiertelemään nähtävyyksiä, joita on kourallinen sijoiteltuna niin,
että aina väliin on mahduttava pubi. Tarkoituksena on siis ettei selvitä.
Matkanjohtajan johdolla käydään tsiigaamassa Customs house, kanavanvarressa oleva Famine-muistomerkki, muistin kertoa vielä historiankin, eli potaatteja oli, mutta:

All of the other food
Meat fish vegetables
Were shipped out of the country under armed guard
To England while the Irish people starved


niinkuin Sinead sen sanoi. Kuka tarvitsee historiankirjoja, kun meillä on musiikki ja laulut. Ja rock'n roll never stops. Kaikki historia on väärennettyä, sillä voittajat sanelevat historian. Mutta lauluja ei voi estää kukaan. Kapinallisten ja alistettujen slummeissa laulut elävät. Voit tappaa lauluntekijän, muttet koskaan laulua.

Jatkamme yli Liffeyn Dublinin eteläpuoliseen osaan. Ryhmänjohtaja on kerrankin kartalla, tarkoittaa siis että olen selvinnyt koko päivän tähän asti vilkaisematta karttaan. Moss Streetin graffitimaalaukset johdattavat meitä eteenpäin mutta nyt pitäisi pian päästä pubiin koska kello on jo pitkälle yli 10 aamulla ja pian (yöllisen) oluen vaikutus alkaa haihtumaan. Törmäämmekin pian Ned's of Townsend -Pubiin, joka lupaa olla auki jo 7 am lähtien... Hiljaisessa pubissa istuu ja nuokkuu pari vanhempaa miestä ja epäilen että he ovat tulleet tänne suoraan jostain aamuneljältä sulkeutuneesta baarista. Tilaan pullon Milleriä ja rojahdan penkille ja nautin mausta. Baaritiskillä nu(o)kkuu ilmeisesti se kuuluisa Ned, jota baarimikko käy aina välillä hieman tönäisemässä. Vaaleahiuksinen ja pisamanaamainen mies aina nostaa hieman päätään, yrittää ryhdistäytyä viideksi sekunniksi punaisilla silmillään, kunnes pää valuu ja jysähtää takaisin tiskiin. Tätä näytelmää toistuu tilaamani kahden Millerin ajan, kunnes hän yhtäkkiä havahtuu keskusteluumme. Mies ponkaisee ylös pirteänä, huomaa kamerani ja pyytää saada ottaa meistä kuvan. Way to go Ned, that's my lad!

Nyt alkaa taas luotsimme olemaan lämpimänä kun sai olutta koneeseen. Jatkamme Dart-linjan alitse ja matkaamme kohti yliopistoa. Aurinko paistaa jo lämpimästi ja olo tuntuu kuin uudestisyntyneellä. Kuin kohtalona kulman takaa ilmestyy kyltti ja bon voyage fiilis on valmis! Siis se järisyttävä tunne kuin olisin kokenut tämän kaiken jo aikaisemmin. En enää muista monesko elämä ja uudestisyntyminen on kyseessä, mutta jokainen kokemus on ollut tähän asti ihan tajuton. Täytyy syntyä uudestaan!

D'Olier streetin kulmalla törmään yhden miehen mielenosoitukseen. John Curranin ajama Drugs Strategy ja kyttien ylivalta on saanut tämän miehen liikkeelle. Joo, kutsumaton kotikäynti, puhelinnumbat kuuntelussa jne. Hetken mieleni teki liittyä tähän sanattomaan mielenosoitukseen, kytät on natseja! Hyvällä asialla siis ollaan, mutta sitten ohikiitävän hetken jälkeen olut ja kiire voitti. Miksi me ollaan aina niin voimattomia, mutta hyvä että edes joku yrittää. Multa lähti respect-pisteet kyllä tälle äijälle, vaikka varmaan ennen pitkää kytät tulee roudaa taas sen uudestaan säilöön. Ja ottelun tulos ratkaisematon...

Tästä sitten matka jatkui yliopiston kautta tsiigaamaan Molly Malonesin korit (tart with the carts, dish with the fish) ja kuin tyhjästä paikalle ilmestyi taas mielenosoitus, tällä kertaa väkirikkaampana ja poliisiautojen ohjaamana. Ryhmä afrikkalaisia oli lähtenyt liikkeelle Kongon kriisin vuoksi ja huusivat iskulauseita, lopettakaa sota Kongossa ja YK on ihan yhtä tyhjän kanssa. Julisteissa näytettiin kuvia viidakkoveitsin silvotuista ruumiista, mutta länsimaat ovat jo unohtaneet sen koska se tapahtuu jossain kaukana, siellä missä vain kulkukoirat haukkuvat pimeässä yössä, eikä siellä ole enää mitään mitä me voisimme heiltä ryöstää. We have lost faith in the peacemakers of the West while they argue. UN is zero! Ja ministerit ja valtaapitävät istuvat kabineteissaan ja pitävät vain kokouksiaan, syöden välillä uhrilampaidensa veristä lihaa.

In the shit house, a shotgun
Praying hands hold me down
Only the hunter was hunted
In this tin can town
Tin can town

No stars in the black night
Looks like the sky fell down
No sun in the daylight
Looks like it's chained to the ground
Chained to the ground

The warden said:
"The exit is sold.
If you want a way out,
Silver and gold."


-U2

Surullisena ja pettyneenä maailmaan ja sen johtajiin jatkan pitkin Grafton streetiä ja kiroan länsimaisen ostosmaiseman helvettiin. Maailma on vankila.

Nollattuani tilanteen St. Patrickin Kathedraalin puistossa missä sielu aina lepää, matka jatkui takaisin kohti turistialueita. Jälleen oli polttava tarve saada kaljaa ja koska matkalla oli ollut vain yksi kahvila joka haisi kalalle (siis ihan oikeasti!!), niin Coors light maistui taas terassin kera. Terassilla oli kaksi irlantilaista perusjamppaa juomassa päiväkännejä. Kertoivat että missään ei ole niin surkeaa kuin Irlannissa. Mutta muuttivat pian mielensä kun kerroin Suomesta ja räntäsateista ja he kirosivat että helvetti, kuulostaa tosi pahalta maalta. Selän takana olevassa pöydässä istui vielä saksalainen neito joka ei voinut olla puuttumatta keskusteluun ja jäi juttelemaan kanssani kun irkut jatkoivat jonnekin eteenpäin. Tämä saksalaistyttö kertoi käyneensä kerran Suomessa häissä jossain keski-Suomessa, jossain ihan pikkupaikassa. Vaihdoin tämän kanssa vielä muutaman sanan, ennenkuin sivukatujen putiikit ja musadivarit imaisivat minut taas kätköihinsä.

Myöhemmin illalla hotellilta matka jatkui taas yön selkään. Dorset Streetin karaoke pubin ja tuhannen muun kapakan kautta matka jatkui taas kohti Turk's Headia. Turk's Headissa sitten kaikki sattui kohdalleen. Bändi aloitti timmisti ja tänään seuranani oli funk and soul, kun eilen peilistä mua katsoi rock'n roll... Yeah, tunnelma oli jo katossa ja niin mielenikin, ja sitten kun tunnistin seuraavan biisin, tajuntani räjähti. Ei hitto, Gil Scott-Heronia...! That's blasting man, hihkuin vieressä seisovalle jannulle joka oli vielä jotenkin mukana, mutta ei sillä tasolla jonne olin saanut itseni jo hilattua. Se on se taso kun leijut jossain metrin korkeudella ilmassa ja muut katsovat sinua kuin tärähtänyttä. I can't believe it, they're playing Gil Scott-Heron! Mutta kukaan ei päässyt sille tasolle jolla jo olin ja jatkoin vain hihkumista ja huusin apuun John Coltranea...

http://www.youtube.com/watch?v=3fKBCD0R9FU

Ever feel kinda of down and out and don't know just what to do?
Livin' all of days in darkness, let the sun shine through
Ever feel that somehow, somewhere you lost your way?
And if you don't get help you won't make it through the day
You could call on Lady Day!
You could call on John Coltrane!
They'll wash your troubles, your troubles away

Plastic people with plastic minds on their way to plastic homes
There's no beginning, there ain't no ending just on and on and on and on and...
It's all because we're so afraid to say that we're alone
until our hero rides in, rides in on his saxophone
You could call on Lady Day! You could call on John Coltrane!
They'll wash your troubles, your troubles away

Biisi biisiltä meno vain koveni, Beatles coveri Come Together sai aivan uudet piirteet, mutta kun Nikka Costan Like A Feather rynnisti esiin, vokalistinaisen ääni oli kultaa, silmälasipäinen rumpali paukutti rumpuja ja tumma basisti paukutti bassoaan vielä lujempaa ja hymyili niin leveää hymyä, että koko esityslava näytti soul avenuelta. Alkuperäinen biisihän on siis ihan skeida, mutta jos olisitte kuulleet tämän esityksen niin viimeistään siinä vaiheessa tajunta jo murtuu. Kun illan viimeinen biisi Street Life raikui ilmoille, yleisö oli jo ihan villinä, joku varasti laulajalta mikinkin ja huusi siihen, kunnes mikki riistettiin takaisin hänen käsistään...

Musiikki oli jo loppunut, kun roikuin vielä esiintymislavan luona... Tyyppi jonka kanssa aiemmin juttelin bändistä, esitteli minut bändin rumpalille... Kerroinkin miten olin vaikuttunut heidän soitostaan ja kaveri oli todella mielissään... Olisin halunnut jutella naissolistin kanssa (ja sen mukavakasvoisen naistaustalaulajan, joka oli todella söpö), mutta oli jo liian myöhäistä, aikainen herätys, rumpali viittasi ja sanoi heidän jo lähteneen. Kyselin enemmän heidän keikkailustaan ja hän sanoi että huomenna he esiintyisivät Purty Kitchenissä ja toivotti tervetulleeksi katsomaan. Huominen meillä olisi kyllä jo täynnä ohjelmaa, mutta kiitin häntä ja toivotin hyvät yöt kun lähdin ulos baarista.

Baarin edusta oli vielä täynnä väkeä ja löysin taas kaverini ja aloimme jatkamaan matkaa hotellia kohti... Half Penny Bridgellä tapasimme kaksi vaaleaa ruotsalaista tyttöä, Frihet ja Fägring, nimesin heidät myöhemmin. Ihan vain hetken mielijohteesta, vain saadakseni jotain keskustelua aikaan heitin parhaan ruåtsini peliin ja teeskentelin olevani ruotsalainen myös. He nauroivat heleästi jutuilleni, mutta epäilivät kovasti kun puhuin kuulemma niin oudosti. Mutta kun sanoin vii ääär från Skåne niin juttu jatkui taas. Sitten pimeydestä ponnahti joku pitkä tyyppi epäilevänä, ilmeisesti heidän kaverinsa ja ihmetteli keitä nämä oudot ja hassut tyypit ovat. Tytöt yrittivät selittää että nää loistavat tyypit on myös ruotsista, mutta se ruottalainen tyyppi hetken meitä ja kielitaitoamme mittailtuaan totesi että ette te jannut kyllä helvete mistään ruotsista ole. Tähän heitin sitten kysyvällä ilmeellä että "Kanske Norske???" ja sitten pudottiin kaikki ja kieriskelimme ympäriinsä nauraen vihreän joen yllä, eikä tämä mieskään voinut muuta kuin yhtyä iloon jonka sekoilumme aiheutti. Lopulta naurun kyyneleet silmissä käteltiin ja hyvästeltiin toisemme ja me jatkoimme kohti yöpymispaikkaa. Kevyt tihkusade kasteli hiukset, kun kaupunki hukkui syvään hämärään. Ja tähdet taivaalla sammuivat yksi kerrallaan. Kuin kohtaloni ja toiveeni täällä maan päällä.

Seuraavana aamuna oli hieman vaikea puskea itseään käyntiin reilun 4 tunnin yöunien jälkeen. Mutta aamiaisen jälkeen maailma näytti taas toiselta, kirkas aurinko oli tullut esiin. Suuntasimme kohti juna-asemaa, kiersimme kortteleita ja etsimme sisäänpääsyä taivaaseen. Junanrata nimittäin kulki yläpuolellamme, muttemme millään löytäneet aukkoa seinästä, josta pääsisi asemalle sisään. Lopulta kun se kahden ympärikierroksen jälkeen löytyi, nojailin aseman pylvääseen ja etsimme southbound junaa... Dieselien jyrinä värisytti maata, kun vihreät vaunut kulkivat ohitsemme. Hyppäsimme junaan ja matkasimme kohti etelää... Ikkunasta näkyi kanavia ja lopulta ruovikkoinen Dublinin lahti, jonka pohjoispuolella näkyi kaukana Howthinniemi...

Matkanjohtaja oli taas väsynyt ja kurkkua ahdisti eilisen pölyt... Asemat kiitivät ohitse kuin kalpeat varjot jostain toisesta maailmasta. Lansdowne Road, Sandymount, Sydney Parade ja Booterstown. Sitten sain hyvän idean, kaikki ideathan ovat hyviä, kunnes ne aikaa myöten kuoleentuvat ja muuttuvat sitten hyvistä pahoiksi, tai vähintäänkin todella huonoiksi... Sanoin kavereille et hypätäänkin jo täällä pois ja seuraavalla asemalla sekalainen joukkue huomasi seisovansa Blackrockin asemalla... Tarkoituksena oli etsiä joku pubi jossa saisi pahasti vaivaavan janon, väsymyksen ja uhkaavasti hiipivän krapulan kuriin... Alunperin tarkoitus oli matkustaa Dun Laoghaireen asti, kuninkaiden kaupunkiin. Nyt asema jolla hiivimme ulos junasta oli noin kolme kilometria ennen alkuperäistä kohdettamme. Blackrockin keskusta oli mitäänsanomaton, mitäänsanomaton oli myöskin pubin ovi, joka pysyi lukossa ja suljettuna... Kello ei ollut vielä puoltapäivää ja oli sunnuntai ja pubi ei siis ollut auki. Nyt olimme pienessä pulassa, sillä olimme keskellä ei mitään, uhkaavan krapulan alkaessa nostaa päätään ja ei juottopaikkaa lähettyvillä. Joten mitä tekee hyvä ryhmänjohtaja tässä vaiheessa... ottaa suuntiman kartasta, muistaa pitää esitelmän matkalla näkyvistä taloista ja suunnattaa joukkonsa kohti lähintä pubia. Tässä vaiheessa siis kohti Dun Laoghairea joka on edelleen siellä kolmen kilometrin päässä...

Dun Laoghairessa loputtomalta tuntuvan etsiskelyn jälkeen (mitä ihmettä ihmiset tekevät täällä sunnuntaisin, rukoilevatko kaikki vai miksi kaikki pubit ovat kiinni) löysimme yhden aukiolevan Farrells pubin, johon pikaisesti teimme rynnäkön. Voi sitä hymyn ja riemun määrää seurueessamme, kun kannoimme kylmiä tuoppeja pöytään ja tyhjensin omani muutamalla siemaisulla ja olin samantien jo hakemassa toista, koska matka olisi yhä pitkä. Olimmehan vielä matkalla vuorille.

Tankkaustauon jälkeen olimme taas voimaa täynnä kävellä eteenpäin ja jatkoimme merenrantaa kohti Sandycove pointia. Tämä Blackrock - Sandycove maratoni tultaisiin vielä muistamaan. Lopulta Forty Footin linnoituksella ihmettelimme outoa uimapaikkaa, portaat ja kaide johtivat myrskyiseen mereen ja ihmisiä kävi täällä uimassa.. Mutta kokeiltuani meren lämpötilaa, totesin sen olevan ainakin yli 15 asteista... eli siis periaatteessa lämpimämpää kuin Helsingin edustalla kesäkuun alussa! Eli se niistä teräsmiehistä jotka käyvät täällä uimassa, hitto suomessa on kylmempää vettä kesälläkin!

Mutta vielä oli pitkä matka jonnekin.. tästä eteenpäin tiemme eroaisi merenrannan kanssa ja oikaisisimme niemen läpi Dalkeyn kylää kohti ja sieltä sen takaisille vuorille... Matkanjohtaja oli vielä kartalla, mutta nyt kartta siis visusti kädessä. Varovasti ajateltuna arvioin matkaa olevan vielä ainakin pari kolme kilometria plus vielä kiipeäminen vuorille ja iltapäivä oli jo pitkällä, mutta en halunnut lannistaa seuruetta vaan lähdin johtamaan joukkoa reippaasti pitäen esitelmää paikalla sijaitsevista linnoista (Bulloch) ja suurista kartanoista, jollaisen ostaisin itsekin heti kun voittaisin ensin lotossa.

Kävelimme tietä pitkin ja väistelimme harvaan vastaantulevia autoja, kunnes lopulta saavuimme Dalkeyn kylään. Risteyksessä punnitsimme, että joku pubi pitäisi löytää nopeasti koska tankkauspisteet olivat uupuneet pitkällä taipaleellamme. Silmäni haravoivat nopeasti läheisiä taloja ja huomasivat norsunluun pilkahduksen ja Patrick Ivory Pub suorastaan huusi meidät sisäänsä. Sisällä oli takka ja joukko paikallisia jotka katsoivat tulijoita pitkään. Tilasimme baarimikolta isot pintit ja istahdimme väsyneenä sohvalle takan ääreen. Paikalliset selvästi arvuuttelivat mielessään mistä outo seurue pinkkihiuksisen matkanjohtajan kera oli paikalle pöllähtänyt ja lopulta eräs vanhemmista miehistä uskaltautui tiedustelemaan asiaa. Viittasin vastapäisellä seinällä olevaa Finlandia vodka -taulua ja sanoin että tuolta. Mies virnisti ja taisi vielä kätelläkin ja me jatkoimme oluen siemailua takkatulen lämmössä ja rasittuneet jalat alkoivat jo tuntua raskailta kuin niihin olisi sidottu 10 kilon painot.

Lopulta muutaman tuopin jälkeen kun astuimme baarista ulos, huomasimme jo hämärän laskeutuneen... Harpoimme pääkatua hetken edestakaisin ja totesimme että pimeys ehti sittenkin ennen meitä ja ei olisi enää järkeä lähteä vuorille hortoilemaan. Joten hyppäsimme Dalkeyn asemalla junaan ja ajoimme läpi hämärän takaisin Dubliniin voipuneina... matkanjohtaja oli tänään hieman masentunut, koska matka vuorille epäonnistui. Vuoret olivat jo menneet kiinni.

Maanantai-aamuna lento lähtisi jo seitsemältä, joten tilaamamme taksi tulisi jo viiden jälkeen hakemaan meidät yöpymispaikaltamme. Tämä sai aikaan sen, että muut eivät olleet enää kiinnostuneita lähtemään illalla mihinkään, mutta itse en halunnut sellaisen pikkuseikan kuin unenpuutteen haitata ja hukata nyt tätä viimeistä yötä, haudassa ehtisi lepäämään. Joten vaihdoin vaatteet ja suuntasin läheisen tutun karaokebaarin kautta taas kaupungin öisille kaduille. Tunsin tällä kertaa olevani vapaa ja Liffeyn yöllinen tuulahdus tervehti minua kuin vanhaa kulkijaa. Sillat johtivat minut valosta varjoon ja taas takaisin varjosta valoihin.

Turks headissa portsari yllättäen torjuikin sisäänpääsyni, sanoi että paikka on pian menossa kiinni eivätkä enää ota ketään sisään. Sunnuntai-iltana paikat eivät ehkä olisikaan niin pitkään auki täällä ja mietin seuraavaa siirtoani. Paluu hotellille nyt olisi kuin luovutus ja sitä en halunnut tehdä. Pyörin hetken lähikujilla ja lopulta antauduin menemään itse pääturistirysään, eli punaiseen The Temple Bariin koska se olisi ainakin auki... Paikka oli täynnä pelkästään idiootteja turisteja ja tuoppi maksoi yli 6 euroa. Siemailin tuoppiani ja katsoin ihmisten silmitöntä juomista ja sikailua, yritin saada kontaktiakin johonkin ihmiseen mutta aivan turhaan. Tänne en tulisi jäämään ja heti juotuani tuoppini poistuin ovesta kadulle etsimään jotain suurempaa.

Erään sivukadun päässä näin ihmisiä jonottamassa sisään ja vaistoni rakentamana päätin kokeilla tätä yökerhoa. Sisäänpääsy oli 10 euroa mutta maksoin sen mukisematta ja sain leiman käteeni. Sisällä jytisi muhkea house-musiikki ja tutkailin hetken tilannetta. Yläkertaan johti portaat ja siellä olisi vip-tilat jonne pitäisi maksaa erikseen, joten päätin vain tilata tuopin ja nauttia musiikista. Vessahätä pakotti lopulta vessaan, jyrkät kierreportaat johtivat alas ja pääsin hotellihelpotukseen. Kun saavuin takaisin, oli musiikki sammunut ja paikka oli täynnä virkapukuisia poliiseja, jotka häätivät väkeä hiljalleen ulospäin. Vetäydyin tuoppini kanssa syrjemmälle baaritiskille ja kysäisin baarimikolta mitä on tapahtunut. Tämä siivoili tiskiä ja totesi et ihan normimeininki, että meillä ei ole lupia pitää paikkaa näin myöhään auki ja että poliisit tyhjentää sen. Tämä kuulemma toistuu säännöllisin väliajoin, eli baari on auki, lupia ei ole. Joskus poliisit tulevat, joskus eivät.

Lopulta poliisit saattoivat minutkin ulos, eikä enää jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin raahautua takaisin B&B:hen... Olin pakannut matkalaukkuni jo illalla ja kello hiipi kohti neljää, reilun tunnin päästä olisi lähdettävä taksilla kentälle. Väsymys ja humalatila alkoi iskeä päälle kuin murskaava aalto ja tajusin että nyt olisi viimeinen virhe mennä nukkumaan tai en pääsisi ylös ollenkaan... Mietin keinoa jolla voisin pysyä hereillä ja otin puhelimeni ja soitin Kiinaan, sillä siellä ollaan aina hereillä silloin kun muualla nukutaan! Kaverini vastasi ja repeili olotilastani johtuen, kun pyysin häntä pitämään minua hereillä taksin saapumiseen asti. Juttelimmekin reilun puoli tuntia, kunnes hänen oli lähdettävä työpalaveriin, töissä kun parhaillaan oli... Vielä olisi 40 min taksin saapumiseen ja sinnittelin, mutta silmät painuivat väkisin kiinni ja vartaloni leijaili sängyn päällä, ja minä p
u
t
o
s
i
n
.

Se tuntui vain silmien sulkemiselta, mutta tiukka herätys oli tosiasia. Ei muuta kuin kamat kantoon ja muut katsoivat olotilaani, joka oli varmaan räjähtänein mitä he olivat koskaan nähneet. Välikuolema taksissa ja kentällä poju oli aivan jossain toisessa maailmassa... Kahvilan pöytä tarjosi lepuualustaa otsalle joka jatkuvasti pyrki ottamaan kontaktia pintaan... pilk.. pilk... pilk... Kunnes kaverini pelasti minut, tunsin jotain kylmää koskevan otsaani ja kohotin päätäni. Edessäni seisoi avattu jääkylmä Stella. Oi ihana Stella, sinä joka minut pimeydestä pelastat. Pyhitetty olkoon sinun makusi ja tulkoon sinun parantava voimasi. Suullinen maistui kylmältä ja taivaalliselta ja puolikkaan pullon jälkeen oloni alkoi jo kohentua.. ehkä selviän tästä sittenkin...

Oluen jälkeen olo oli parempi ja tiesin että olin selvinnyt. Olin valmis lentämään taas.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2008

The Gambia

Matkakertomus Gambiasta, 10.4. - 17.4.2008

Buffalo Soldier, Dreadlock Rasta:
There was a Buffalo Soldier in the heart of America,
Stolen from Africa, brought to America,
Fighting on arrival, fighting for survival.
- Bob Marley


Lentokoneen ikkunasta näkyy Länsi-Saharan rannikkoa ja pian alkaa oikea Afrikka. Lennämme yli Dakarin ja lopulta lähestymme Gambia-joen suistoa. Kone iskeytyy Banjulin kansainvälisen lentokentän ainoalle, hieman pomppuiselle kiitoradalle. Astun ulos koneesta ja iltapäivän kuuma Afrikan ilma lyö vastaan. Aurinko tuntuu polttavalta ja paistaa niin kohtisuoraan että on vaikea löytää varjoa jopa puiden alta. Passintarkastus sujuu ongelmitta, mutta ensimmäiset ongelmat alkavatkin heti kun matkatavarat saapuvat. Olin jo lukenut varoituksia bumstereista ja yli-innokkaista paikallisista, jotka tarjoutuvat tekemään vaikka mitä saadakseen muutaman Dalasin. Tuskin ehdin ottamaan matkalaukkua hihnalta, kun pari tummahipiäistä kaveria tulee noutamaan laukun kädestäni, siis vastusteluista ja kielloistani huolimatta he väkisin repivät laukun minulta ja lähtevät työntämään sitä eteenpäin. Pienen tappelun jälkeen saan laukut takaisin itselleni
mutta turvatarkastuksen jälkeen sama homma toistuu taas ja taas joku retuuttaa laukkuani kohti bussia. Tämän jälkeen tämän 20 metrin matkan jälkeen "avulias-Aatumme" on käsi kourassa ja pyytää kahta euroa. Kieltäydyn maksamasta, koska enhän ollut pyytänytkään mitään kantoapua. Jälleen väitellään kovasti ja huomaan saman tilanteen toistuvan lähes jokaisen turistin kohdalla. Suurin osa maksavat jupisten ja kiroten, mutta minä en anna periksi. Tämän jälkeen tapahtuu sitten seuraavaa. Bussin vieressä on toiset kaverit, jotka lastaavat laukut autoon. Tällä kertaa eteen ilmestyy taas käsi, ja pyytää kahta euroa. Siis siitä että nosti laukun autoon! Kieltäydyn jälleen maksamasta ja nyt alkaa oikeasti jo kiehumaan. Jos koko viikko tulee olemaan tällaista, niin sitten menee kyllä hermot. Pidän edelleen pääni, että koska en ole tilannut mitään apua, niin ei siitä tarvitse maksaakaan. Suurin osa suomalaisista ei tätä kuitenkaan tajua vaan raottavat rahapussiaan ja maksavat sen mitä nämä häikäilettömät tyypit pyytävät. Tämän jälkeen en ihmettele yhtään, että suuri osa turisteista ei uskalla enää poistua hotelleistaan kun kokevat tällaisen vastaanoton jo lentokentällä. (loppujen lopuksi tällaista bumsterointia onneksi esiintyi vain turistialueilla, eli noin kilometrin säteellä hotelleista, kun pääsi siitä irti, niin sitten alkoi aito afrikka)

Sunbeach Hotel Bakaussa http://www.sunbeachhotel.com/ on viiden tähden luksuskylä, parit uima-altaat, baarit, hotellihuoneet, kaikki tiptop-kunnossa. Täällä voisi viettää koko viikon poistumatta hotellista, mutta sellainen elämä on minulle mahdotonta. Tahdon pois turistialueilta ja paikallisten pariin näkemään oikeaa Afrikkaa. Nopea tutustuminen hotelliin ja sitten olisikin jo aika lähteä etsimään ruokapaikkaa Hotellin ulkopuolelta. Heti hotellin ulkopuolella bumsterit hyökkää kiinni, uutta tuoretta valkoista riistaa. Jokainen haluaa tulla kyselemään ja olla "ystäväsi", Hello, How are you? What is your name? Where are you from? Terve Terve, Moro Moro, Are you from Tampere? Helsinki? Is this your first time in Gambia? How many weeks are you staying? Tämän kyselysarjan kun saa kuulla jokaikiseltä tyypiltä noin tuhat kertaa päivässä, niin voi kuvitella sen rasittavuuden. Jos on sulkeutunutta tyyppiä eikä halua jutella ihmisten kanssa, Gambiassa voi tulla todella vaikeaa. Täällä kun jokainen haluaa jutella ja kysellä sinulta kaikkea
mahdollista, Smiling Coast niin kuin Gambiasta sanotaan. Mutta kun on avoin ja ottaa asiat huumorilla niin selviää. Myöhemmin opin että ystävällisiä nämä ihmiset kyllä ovat, joskin turistialueiden liepeillä ystävyys perustuu ikävä kyllä vain enimmäkseen rahaan. Tämän lisäksi osa Bumstereista on koulutettu virallisiksi oppaiksi, jotka sitten kävelevät rinnallasi ja vievät sinut paikkoihin (jonne ihan hyvin osaisit itsekin kulkea) ja kertovat sitten vaihtelevalla tasolla paikallisista tavoista ja jutuista ja pyytävät opastuksistaan rahaa. Ja heistä siis jokaikinen ihminen tarvitsee oman oppaan, ihan vain vaikka matkalle lähikauppaan sadan metrin päähän koska ethän yksin selviäisi ja heistä on nice to be nice. Tämä jos mikä oli todella ärsyttävää, tottuneena omatoimimatkailijana en todellakaan kaipaa mitään tyyppiä roikkumaan koko ajan mukana. Joten kun lähdimme etsimään ruokaravintolaa, niin eipä yllättävää että ensimmäiseen 50 metriin taisi mennä 20 minuuttia aikaa, kun juttelimme noin 10 innokkaan bumsterin kanssa. Lopputuloksena yksi kaveri kaikista kielloista huolimatta päätyi kulkemaan koko ajan vierellä ja höpöttämään kaikkea. Päätin että en ainakaan rupea maksamaan mistään mitään, koska en ole mitään tilannutkaan. Päästiin pizzalle ja ajattelin että nyt kaveri sitten luovutti. Mutta kun palasimme ravintolasta kadulle, niin kappas kappas, kaveri oli käynyt kotona vaihtamassa vain työvaatteet pois ja odotteli siellä yhä meitä. Loppujen lopuksi tästä kaverista tuli viikon lomalla ainoa puolittainen ystävämme näistä turistioppaista. Ansu, jonka myöhemmin opimme tuntemaan paremmin ja myös hän meidät, oppi olemaan liikaa tyrkyttämättä palvelujaan, ja varsinkin vaatimasta niistä rahaa. Ihan mukava kaveri, loppupeleistä. Cornerin kingi. Ainoa turistioppaista johon luotin.

Seuraava päivä kului sitten mm. apinapuistossa jossa myöskin painotettiin että tarvitaan ehdottomasti paikallinen opas mukaan, koska apinoita on niin vaikea löytää. Pidin pääni että selviämme kyllä ja kappas kappas, ensimmäisen mutkan takana oli noin kaksikymmentä apinaa, molempia puistosta löytyviä lajeja. Eli se siitä oppaiden tärkeydestä... Aloin ymmärtää mistä tässä maassa on kysymys, turisteilta lypsetään kaikki rahat pois. (myöhemmin, kuinka väärässä olinkaan, tätähän esiintyi vain turistialueilla, muualla ihmiset olivat vilpittömiä ja välittömiä). Kierreltyämme turistialueen katuja päästiin ensimmäiseen taksikyytiinkin ja saatiin ensi kokemus tinkimisestä. Tämä ei vielä sujunut kovin hyvin, mutta loman loppuun mennessä minusta oli kouliintunut loistava tinkijä, ja sain todella hyviä hintoja tavaroista joita ostin... Loppupäivä kului sitten altailla ja illalla taas lähialueella olevaan länsimaiseen ravintolaan syömään. Osasin odottaa että turistialueilla ruokatarjonta on hyvää, mutta ehkä hieman yllätti että se oli lähestulkoon samaa tasoa kuin missä tahansa euroopassa. Kaikkea samaa löytyi kuin suomestakin. Muuten paikka oli kuin tehty minulle. Joka paikassa pumppasi rento reggae musiikki, rastat häsläsivät kadulla ja häsläsin niiden mukana. Tajusin niiden kuviot ja olin sanaleikeissä mukana. Jengi diggasi minusta ja mä niistä - Boss Man meininki. Bakau oli kovin mesta (no ei tuolla oikeesti mitään vaaroja ollut) kaikista.

Hotellista... Hotelli oli aikamoinen, siis viiden tähden ökyhotelli. Suomalaisia, ruotsalaisia, brittejä. Suuri osa sellaisia, joilla varmasti ei ikinä rahan kanssa ole koskaan tiukkaa. Suuri osa paahtoi itseään koko päivän altaalla (miksi helvetissä ne tulee Gambiaan, saman voisi tehdä jossain tylsässäkin paikassa) käymättä hotellin ulkopuolella. Hotellin palvelusväki oli tasokasta, todella ystävällistä ja hauskaa. Hotellin hinnat sitten... tuoppi 100 dalasia, yli 3 euroa... paikallisesta baarista sai saman tuopin jopa 5 kertaa halvemmalla... huh huh. Ruoat taisi olla 2 x kalliimpia kuin hyvissä länsimaisissa ravintoloissa hotellin ulkopuolella, missä sielläkin hinnat oli 300 Dalasia, 10 euroa). Vertaukseksi paikallisissa baareissa sai aterian noin 75 dalasilla, eli parilla eurolla. Mutta jos halusi maata hotellin altaalla ja vetää pisukkaa siellä, you gots to pay... No näitä altaalla makoiluiltapäiviä ei tainnut olla kuin kaksi. Joskus oli mukava levähtää. Hotellilla oli myös iltaisin ohjelmaa, yleensä joku rumpu- tai tanssiryhmä, mutta tilaisuus oli niin teennäistä kuin vain voi olla. Viiden tähden hotellissa, ryhmä esittää afrikkalaista tanssia nykyaikaisissa trikoissa tai vaatteissa... Ja turisti heittää dollarin... Ei kiitos.

Joten siis aina kun pääsin vain hotellialueelta ulos, ja mahdollisimman kauas turistialueelta, sitä aidommassa ympäristössä olin ja sitä kovempaa sydämeni löi. Seuraavana päivänä päätettiin lähteä omatoimisesti parinkymmenen kilsan päähän puistoon, jossa voisi spotata lintuja ja jopa krokotiileja luonnollisessa ympäristössä. Väisteltiin taas bumstereita ja valikoitiin taksia. Tiukan tinkimisen jälkeen saatiin kuski joka lähti meitä ajamaan halki Serrekundan kohti Abuko Nature Reservea. Matkalla kuskimme jupisi kovasti liian halvasta hinnasta ja hieman ihmettelin sitä, kun hinta kuitenkin yksissä tuumin sovittiin... Sovin pelkästä menokyydistä, jottei tule mitään ylimääräistä rahastusta odottamisesta. Kun päästiin puistoon, niin kaveri yhtäkkiä leppyi ja sanoi että odottaa meitä ilmaiseksi ja ottaa meidät kyytiin paluumatkalle. Esitteli itsensä ja sanoi että hän on Dolphin Man, näytti taksiin maalatut delfiinit... Jokaisella oli täällä joku lempinimi tai tunnus. Keltavihreisiin takseihin oli maalailtu ganjamerkkejä, logoja tai muuten koristeltu omaan persoonalliseen tyyliinsä. Dolphin Man, tosi siistiä, I like the way man... Hetki hetkeltä aloin pitää enemmän ja enemmän tästä maasta. Jos olisin syntynyt täällä, niin mä olisin varmaan just kuin Dolphin Man... Ajelisin paskalla, mutta helvetin hienoksi duunatulla autolla, luukuttaisin reggaeta ja häsläisin kaduilla... My main man... you from Finland? Me like the Finland best. Finland tourist the greatest. I give you the best price. The best local price... Kaveri diggas mun Bob Marley paidasta, ja heitti heti Bob Marley kasetit soittimeen ja lähti ajamaan. Hitto mitä menoa... Tajusin mikä olis ihan tajuttoman kova bisnes Gambiassa... olisin roudannut Bob Marley kasetteja suomesta matkalaukullisen, jakanut niitä taksikuskeille... hitto ne olis rakastanut mua ja olis vienyt ihan minne vaan... Roots, Rock, Reggae, universal sound... Eli, merkitään muistikirjaan.Toka bisnes mulle kun muutan Gambiaan... Tuo C-kasetteja... Se eka bisnes oli tottakai opaspalvelut. mähän oon synnynnäinen opas. Toni's survival tours. Ehkä selvisit, ehkä et.

Gambiassa kaikki kama on tuontikamaa... ihan kaikki... lentokentän bussit oli Barcelonasta... turistibussit oli hollannista... paloaseman paloautot Taiwanista... vessapaperi kiinasta... maito hollannista... what the fuck... no sit Bob Marley reggaekasetit suomesta. mikä ettei... Ens kerralla kun meen, niin mä oon valmis... tiedän tasantarkkaan mitä tuon maahan... ja mitä tuon ulos. Ne halus jopa ostaa mun Bob Marley paidan (itsepainetun)... mut siihen niillä ei olis rahaa...

Ja jos ootte nähnyt Ali Geetä, se on hyvä opetusvideo. Heität samanlaista läppää, niin sä oot täällä ihan kuningas. Mä katoin opetusvideona Ace Venturan kakkososan, when nature calls. Mut kyllä Ali Geellä pärjäs ihan hiton paljon paremmin... Booyakash!!! I'm going to love this country!

Eli siis, heitettiin ympärikävelytsetit puistossa, taaskaan ei otettu paikallisopasta (miks helvetissä otettais, meillä on best Gee, eli mä, mulla on jopa kartta etukäteen teidän puistosta, onko teillä?!!!). Nähtiin viidakkoa, parit linnut, lisää apinoita, jättiläiskilpikonnat ja yks oletettu rotokiili... Törmättiin turisteihin joilla oli paikallisopas mukana. Se hölötti matkaluuriin ja mä näytin turisteille, hei tuolla on apina, tuolla on toinen... ei toi pelle niitä nää.

Ja Dolphin Man odotti meitä niinkuin lupasi. Ja se latasi Bob Marleyta soittimeen. Sanoin et kun mennään hotellille päin, niin voitasko pistäytyä matkalla Batiikkitehtaassa, kattoo vähän värjäiltyjä kankaita... No se sano että jees jees, ja hommas meidät hyville markkinoille ja odotteli taas siellä. Serrekunda oli Gambian isoin kaupunki. Real Afrika! Ajettiin ihmismassojen läpi kadulla, ihan uskomaton fiilis. Populaa riitti ja auton sivupeilit töni kävelijöitä ja pyöräilijöitä... Käytiin ostamassa parit mekot ja jatkettiin taas kohti Bakauta... Myöhemmin näin Dolphin manin uudestaan, se oli ehkä paras taksikuski joka teki muhun vaikutuksen, pelkästään sen Bob Marley luukutuksen ja lopun uskollisuuden ja ystävällisyyden takia. Eräs toinen teki taas vaikutuksen autollaan... Ajoin viimesenä yönä sen kyydissä pois Serrenkundan paikallisesta discosta, siinä autossa oli varmaan tukivarret poikki ja se kaveri laski yli kaheksaakymppia, auto harppaili aina sellasia metrin sivuloikkia suoralla tielläkin, yhen kerran mutkassa siltä meinas lähtä lapasesta se... täällä ei ajotaidot muutenkaan oo mitkään kovat... ajokortin saa 4-5 opetustunnilla, jos sen ajan pysyy hengissä on pätevä... mut joo, no seat belts, auto pomppii tollee, pimeä yö, kaveri ihan junnuna puikoissa... aattelin vaan et onneks on vika ilta, et jos henki lähtee niin en menetä lomasta mitään kun huomenna lento takasin tylsään suomeen...

Seksiturismista... Sitä Gambiassa on paljon... Siis naisten seksiturismia. Tämä oli hyvin yleistä, varsinkin vanhempien naisten kohdalla. Ei ollut tavatonta (mutta kylläkin teki pahaa katsoa) nähdä yli kuuskymppisiä naisia pari-kolmekymppisten rastapoikien kanssa... Toki myös nuoremmat tekivät samoin ja britit olivat tässä ylivertaisia, mutta ei suomalaisetkaan kauas jääneet, eikä todellakaan ollut epäilystä mistä oli kyse. Arvioni perusteella noin 60-70% yksin matkustaneista naisista poistuivat "Yön Timojen" matkaan... En halua tuomita sitä koska jokainen päättää itse tekemisistään, mutta kuitenkin maan HIV tilanteen huomioiden (ei ihan niin paha kuin muualla afrikassa, mutta kuitenkin) vähän ihmettelen hommaa... Mutta osaahan maan presidentti omien sanojensa mukaan parantaa HIVin (ei tee sitä lauantaisin, kun on niin paljon muuta puuhaa), niin ei hätää...
http://www.youtube.com/watch?v=Xac8wDDjlvw

Mutta jos tyttöystäväsi matkustaa ilman sinua Gambiaan, en sano että pitäisi epäillä, mutta kuitenkin 70 % on AIKA paljon.... :-/

Ja miehille... ei, valkoisella miehellä ei tuolla ole markkinoita... paitsi ehkä jos on kovasti rahaa, tai sit oot kovempi pelimies kuin Ali Gee... Musta Mamba jäi Gambiassa minulta näkemättä, mutta ilmeisesti sen moni nainen kuitenkin näki...

Lauantai-iltana kävelin pitkin Afrikan laitaa. Täällä pimeys tulee hetkessä, aurinko laskee puoli kahdeksan maissa. 20 minuutissa täydestä auringonpaisteesta tulee pilkkopimeää. Katuvaloja ei ole, joten kuu on ainoa valonlähde. Kuu on täällä väärinpäin. Kotimaassa on tottunut, että sirppi tai puolikuu on pystysuorassa. Täällä se on lähes vaakasuorassa. Kävelen yksin pimeydessä ja etsin paikkaa jonne mennä. Pidän kädessä heijastinnauhaa ja silloin tällöin vastaan tulevat autot havaitsevat sen kaukaa. Huomaan sen olevan heille uusi tuttavuus, koska kaikki vilauttavat pitkiä jo pitkän matkaa ennenkuin kohtaavat minut... mikä ihme tuo on. Polkupyörät on pahoja. Ne ilmestyvät kovaa pimeydestä ja katoavat äänettömästi sinne. Samoin vastaantulevat ihmiset. Täysin tyhjästä pimeästä ilmestyy tumma kaveri ja refleksimäisesti huutaa tervehdyksen kunnes kolmen metrin päässä taas katoaa pimeyteen.... onneksi kuunsirppi valaisee vähän tietä. Säästän taskulampun pattereita.

Olen kävellyt Bakausta Fajaraan, matkaa on tullut yli 5 km. Yökerhoja ei ole mailla halmeilla, vain muutama ruokaravintola.Käyn vetämässä bissen yhdessä sellaisessa ja alan harkitsemaan taksin ottamista Bakaun paikalliseen yökerhoon Lama Lamaan. (=Lama Lama tarkoittaa kippis). Mutta samalla vastaan kävelee parikymppinen afrikkalainen tyyppi. Hän tervehtii ja katsoo minua, vau, valkoihoinen pukeutuneena afrikkalaisiin releisiin... you are the man... Hän kertoo itsestään... hänen great-great-great-great grandfather on perustanut Fajaran kylän, aiemmin täällä ei ollut kuin aavikkoa. Suhtaudun tarinaan varauksellisen vilpittömästi, niin kuin kaikkiin muihinkin tarinoihin täällä... Mutta kaveri vaikuttaa aidolta ja vilpittömältä tyypiltä... Hän pyytää haluaisinko vierailla hänen kotonaan. Tiedän hyvin mitä tämä tarkoittaisi, eli taas yhtä rahankeruuprojektia... lasken mielessäni rahojani, mulla on enää muutama sata dalasia, joko taksi Lama Lamaan, 150 dalasia, pari tuoppia siellä ja kävellen hotellille, tai sitten kaverin luokse ja saan unohtaa Lama Laman tältä illalta. No helvetti, paariin pääsen joka ikinen ilta, mut joka ikinen ilta en tapaa Omaria joka kutsuu kotiinsa käynnille... Käynnistämme siis lenkkarimme ja marssimme sivukatuja pitkin kohti heidän Compoundiaan...

Compound on tyypillinen afrikkalainen köyhien asuinalue. Yleensä siellä asuu usea perhe, vaatimattomissa olosuhteissa, pihalla saattaa pyöriä vuohia, lampaita kanoja yms. Omar johdattaa minut nuotioiden ohi aaltopellistä rakennetun hökkelin luokse. Huone/asunto on noin 4mx4m, seinät aaltopeltiä, katto aaltopeltiä, ovena toimittaa valkoinen lakana joka liehuu tuulessa. Hän pyytää minut sisään. Hätkähdän kun näen sisällä vain pienen huoneen ja kaksi sänkyä jossa nukkuu väkeä. Ei mitään hätää, Omar sanoo. Tässä nukkuu hänen äitinsä ja siskonsa, moskiittoverkon alla. Kuulen kun he juttelevat keskenään. Soperran Salaam Aleikum, johon Omar nyökkää hyväksyvästi. Hekin toivottavat sinut tervetulleeksi, ei mitään hätää, hän sanoo. - Kaikki ystävät ovat tervetulleita. Huoneessa ei sänkyjen lisäksi ole kuin yksi kaappi. Hän kysyy mitä haluan juoda... kelpaako Fanta? Sanon että Fanta on alright, vaikka näillä kavereilla on tuskin varaa edes itsekään juoda Fantaa, saati sitten tarjota. Omar kipaisee ulos ja palaa kohta takaisin Fanta-pullon kanssa, jonka hän avaa hampaillaan ja tarjoaa minulle. istun sängyn reunalle ja juon fantaa. (Malaria)Moskiitot inisevät ympärillä ja yritän huiskia niitä. Osa niistä on tuikkinut minua jo aikaisempina iltoina nilkkoihin. Mutta hei, porukka asuu täällä ja saa varmaan tuhansia pistoja. Mulla vasta pari ja lääkitys päällä... Elämässä ehtii kuolla jännemminkin.

Omarin siskot ja äiti yrittävät nukkua rauhassa verkkojen alla, kun juttelemme Omarin kanssa. Puhumme kaikesta, maailmasta, suomesta, gambiasta, hemmetti maanviljelyksestä (olenhan maatalon poika minäkin) ja vaikka mistä. Tunnen olevani maailman viimeisellä reunalla.

Omar on tosi fiksu jätkä. Hän sanoo, oota, haen kansion. Tiedän, nyt tulee maksun aika. Mutta se ei haittaa, maksan mielelläni. Harmittaa vain kun rahat on ihan lopussa, ja matkaa hotellille täältä on kymmenisen kilometriä. Katson edellisiä lahjoituksia, edellinen oli Tony Englandista, 400 dalasia. Itselläni ei ole edes niin paljon rahaa jäljellä. Hävettää, mutta raapustan 150 dalasia. Omar kysyy, etkö voisi antaa 300, sillä saisi yhden säkin riisiä. Sanon että antaisin mielelläni, mutta että ei ole rahaa ja nääkin oli melkein varattu taksiin takaisin hotellille, nyt jäljelle jää enää tosi vähän, 100 dalasia. Alunperinhän ajattelin että vedän 150 dalasilla Lama Lamaan, otan pari tuoppia ja kävelen sieltä hotellille. Omar hyväksyy tämän ja sanoo että ok. Kello on jo paljon ja sanon et pitäisi lähteä ja etsiä jostain taksi jolla pääsen hotelliin. Hän sanoo että voi lähteä avuksi pyydystämään taksia ja voi neuvotella halvan hinnan. Pääsemme pääkadulle ja sopivasti taksi saapuukin ja hyppään sen eteen. Omar puhuu kuskille ja kuski sanoo minulle että 150. Sanon että tarjoan satasen, ja that's my last final price. Best local price. Ei käy sanoo kuski. Sanon et ei oo enempää ja kiistellään. Omar yrittää puhua väliin mutta tilanne ei johda mihinkään. Lopulta ajattelen ratkaista pelin, sanon kuskille et satanen is all I have, heitä mut niin pitkälle kuin viitsit ja kävelen siitä sitten. Omar sanoo että come oon maan, heitä nyt hyvä finski kotiin. se on hyvä jätkä. Lopulta taksikuski sanoo ok, heitetään sit kun paikallinen suosittelee. Matkalla kuski ihmettelee mistä helvetistä tunnen Omarin. Sanoin et treffattiin tossa kadulla.

Sunnuntaina oli sitten vuorossa ainoa matkatoimiston kautta varattu retki. Jokiristeily pitkin Gambia-jokea sisämaahan Albredan ja Jufurehin kylään ja Orjasaarelle. Jufurehista oli kotoisin kuuluisa Kunta-Kinte, josta Alex Haley kirjoitti maailmankuulun Juuret-romaanin etsiessään entistä sukuaan. Jufurehin kylässä oli vielä elossa nainen, joka oli kaukaista sukujuurta Kunta-Kintelle, näin ne väittää. Risteily lähti maan pääkaupungista Banjulista. Itse risteily oli harvinaisen tylsä, Gambia joki on niin leveä meren puolella, että tuntuu aivan kuin merellä menisi kun rantoja ei edes erota horisontista. Ainoa viihdyke risteilyllä oli kipata kaljaa ja jutella (joskin hauskan) miehistön jäsenten kanssa. Matkalla tosin nähtiin pari delfiiniä... Albredan ja Jufurehin kylät olivat aivan vierekkäin. Sisämaassa aurinko paahtoi varmaan 40 asteen lämmössä ja merituuli ei enää ylettänyt sinne asti. Täällä olo oli tosi heikossa hapessa, varsinkin kun päivällä pakki oli alkanut olla hieman sekaisin. Kyse tuskin oli mistään ruokamyrkytyksestä, ehkä ennemminkin vain kuumuudesta ja epätasapainoisesta syömisestä (ja juomisesta). Jokatapauksessa perille päästyä huomattiin, miten iloisia ja innokkaita paikallinen väki oli "valkoisen" laivan tulosta. Meitä vastaan tultiin laiturille ja taas löytyi paljon ystäviä, jotka tulivat kysymään mistäpäin maailmaa (Fingland) oltiin kotoisin, kuinka kauan viivytään, mitä tehdään työksemme ja mikä on nimemme. Tuo Fingland juttu on aika hauska, sitä sai kuulla aika ajoin, eli kun sanoi että finland... - vastauksena: AA Fingland... Gambiassa käy paljon englantilaisia ja suomalaisia... sitten se jotenkin sekoittuu (england - finland = fingland). Todellisuudessa ne kaverit ei varmaan tiedä yhtään, mihin maailman kartalla sijoittaisivat englandin, finlandin, tai sitten sen kuuluisan finglandin ruhtinaskunnan jonka kuningas minä ilmeisesti olen. Mutta tuskin se heille oleellinen tieto olisikaan. Oleellinen on se, mistä saa rahan päivän ruokaan ja toimeentuloon.

No kuitenkin. Albreda oli siis se orjamesta... täältä roudattiin amerikkaan kymmeniä miljoonia orjia... siinä maailman työ, minkä vuoksi aina häpeän olla valkoinen. Niiden kaikkien satojen muiden asioiden lisäksi... Täällä edustalla oli kuuluisa orjasaari ja Fort Jamesin linnake jonne kerättiin orjat lastaamista varten, niin myös Kunta-Kinte. Paikalla oli nykyään pieni kylä ja orjamuseo. Tapasimme myös kylänvanhimman, joka täällä poikkeuksellisesti oli nainen. Hän on kylänjohtaja, joka ratkaisee kaikki kylän riidat ja ongelmat, maakiistat ja niin edelleen. Hän toivotti meidät tervetulleeksi ja vierailemaan myös puumarkkinoilla. Täällä tinkiminen pääsi taas vauhtiinsa, ja koska kuultiin että tämä olisi viimeinen turistien trippi tänne (sadekausi on tulossa, ja matkatoimistot lopettavat lennot), tilanne meni mahdottomaksi, koska kaikki eivät voineet ostaa kaikilta myyjiltä ja he tiesivät että puoleen vuoteen he eivät saisi enää turisteilta tuloja... joten he yrittivät saada kaikkea myydyksi. Tilanne johti siihen, että tarjonta oli suurempaa kuin kysyntä, eli jokaista valkoista kohti oli kymmenen tyrkyttäjää. Osta osta osta... Valkoinen pelästyy, lähtee kävelemään kohti laivaa. Myyjät seuraavat puuveistosten kanssa, valkoiset pakenevat laiturille... laivaan... laiva irtautuu satamasta, ja nämä paikalliset raukat vielä laiturilta näyttävät pystejään ja rukoilevat ostamaan... pelastakaa perheeni... katsokaa lapsiani...

Minulla oli silloin tosi paha mieli. Maailman ei pitäisi olla näin.
Ja me pakenemme pois, syömään vatsamme täyteen.

Ehkä joskus jos kaikki maailman ja rahatalouden johtajat saataisiin vierailemaan täällä, kaikista köyhimmissä kylissä ja surullisimpien tarinoiden äärellä, maailma voisi muuttua. Vai olenko vain liian tyhmä kun uskon siihen... Joka tapauksessa vierailu olisi opettavainen kenelle vain.

Seuraavana päivänä oli ohjelmassa jo Suomesta järjestetty retki Senegalin puolelle luonnonpuistoon Safarille. Gambiassa asuva suomalaisnainen järjesti retkiä ja sovittiin kyseinen retki, joka oli tosi hyvä. Homma maksoi 70 euroa, matkattiin Gambia-joen yli pohjoisrannalle, sieltä jatkettiin rajan yli Senegalin puolelle luonnonpuistoon. Puistossa nähtiin paikalliset eläimet, Seeprat, Kirahvit, Puhvelit, Antiloopit, Pahkasiat, Antiloopit sekä Sarvikuonot. Jälkimmäiset vielä niin, että ajeltuamme lähelle maasturille Kuski/opas heitti että kaikki pihalle, mennään ottamaan kuvia. Seistiin sitten siinä 5 metrin päästä sarvikuonosta, kuski vihelteli jotain linnunääntä ja hiipi killottelemaan kädellä sarvikuonon sarvea. Sitten kaikki autoihin, liikautettiin sitä ja vasta sitten sarvikuono hieman nousi pystyyn ja sanoi et älkää tuoko sitä wagonia noin lähelle. Kuski pysäytti ja odotti että "kuono" rauhoittui, ja sitten jatkettiin matkaa. En tiennyt et ne on noin sokeita. Hieno reissu.

Koska seuraava päivä oli ohjelmaton, päätettiin kaverini kanssa illalla et lähdetään pitkälle yhdelle. You know, mähän en koskaan juo kuin yhden, ja sen jälkeen oon kuin toinen mies. Ja se toinen mies juo ne loput. No vedeltiin pisukkaa lähipaari Bendulassa (= afrikkaa ja tarkoittaa kokouspaikkaa) ja päätettiin että hell, nyt lähdetään Lama Lamaan. No kun päästiin sinne niin whatthefuck. Viikonloppuna niin suosittu paari oli nyt ihan tyhjä. Tytteli myi tiskin takana yksin juomia, ei tiennyt Darudesta mitään (kaverin toive, ei minun) ja paikalla ei ollut kuin 2 paikallista. Simon, ja sitten paikallinen bisnesman... Jokaisella täällä oli joku pieni bisnes... tää jätkä myi valokyniä, tai mitä helvetin avaimenperiä missä on valo, + sitten jotain kaulakoruja. kai ne saa joku 1-5 dalasia voittoa per tuote jonka ne myy, eli siis noin 10-20 centtiä euroissa... siitä niitten kuukausiliksa sit koostuu, ellei ne tee mitään muuta. No mut hyviä jätkiä kuitenkin, heitin parhaat Ali Gee läpät ja oltiin taas ystäviä. Simon sanoi et miten olis Bakaun paikallinen, siellä on kuulemma aivan hirvittävä meno tänään. No sehän kuulostaa mahtavalta, paikallinen juottola, 150 paikallista kiipeämässä ganjapäissään seinille ja vetämässä bisseä... näähän on islamisteja kaikki... tosin aika mildeja, eli jotkut vetää bisseekin, mut loppujen lopuksi näin aika harvan tekevän sitä. sen sijaan kannabis oli suosiossa. Ilmeisesti mohammed aikoinaan kielsi et pisse on pahasta, mut puskaa saa kaikki katella... tiedä hänestä, mä en uskontojutuista oo koskaan piitannu. Paitti että nirvanassa haluisin joskus käyä. Ja nyt en tarkota sitä pändiä. sehän on kuallu.

Mut joo. Dallattiin Simonin perässä - Simon says, siis - aika pitkä matka, ja löydettiin ittemme paikasta nimeltä Podium. Paikassa oli kuin olikin villi meno. Arviolta noin 5 jätkää istui paarissa, myyjinä oli pari mimmiä. Täällähän kaikki aikuiset ovat siis jo naimisissa, joten turha yrittää kuvitella mitään kun puhun mimmeistä. Pahimmillaan homma on vielä niin, että jollain jannulla on neljä vaimoa. Eihän sillä oo vapaapäiviä koskaan. Mut joo. Paarissa oli silti aika sanoinkuvaamaton meno. Senegalilainen musiikki pauhasi, osa tanssi, osa oli sekaisin ganjasta jne... mun mielestä olo oli juuri sellainen, mitä voisi kuvitella näkevänsä maailman reunalla, afrikkalaisessa pikkubaarissa. Sanoin kaverilleni (niin tällä kertaa en siis ollut yksin) että osaan täältä vielä pois, että lähdetäänkö kun vielä päästään. Lähdettiin sitten senegambiaan, missä turistien yökerhot oli. Ruottalaiset oli jo lähteny koneella kottiin, niin hinnat takseissa tipahti todella paljon. Päästiin pilkkahintaan kun turisteja ja kysyntää ei enää oo ja saavuttiin taas turistialueelle. Siellä oli hirveä sisäänheitto käynnissä. Tulkee tuonne, tulkee tänne. No myöpä ei tulla sinne, myö mennää ihan mihin ite halutaan, ja paettiin kolmanteen paariin. African Queen oli baarin nimi. Se olikin hyvä valinta, kun siellä oli live bändi. G-sus, mikä meininki. Mä keksin itelleni jo neljännen ammatin gambiasta, minust tullee levymoguli. Tälle pändille haetaa heti levytyssopimus ja käytää levyttää suomessa cd:t kuntoon. Tajuton meininki siinä paarissa, tollasta reggaebändiä en oo vielä nähnyt, se myis suomessakin pikkubaarit täyteen heti ja olis radioasemien hitti... Nää kaverit osaa musiikin, jonkun pitäs vaan osata myydä...

Seuraavana päivänä mulla oli pakki totaalisen sekasin eikä nukuttukaan ollut kuin 3 h (tosin viikon unikeskiarvo ei paljoa enempää ollutkaan). Olin ollut optimistinen mahan suhteen ja jättänyt lääkityksen väliin edellisiltana.
Virhe. No, käytiin kuitenkin läheisellä krokoaltaalla ja matkaan tarttui taas joku paikallisopas pyynnöstämme huolimatta (mitään emme maksa). Saka(u?) mölisi jotain koko matkan ajan ja mua ei jaksanut kiinnostaa. Mulla oli kartta, joten pikemmin johdatin häntä kuin hän meitä kun yritti tentata että mihin olemme menossa. Lopulta kun sille selvisi että crocodile pool, niin se pentelehän yritti laskuttaa meitä. Eipä onnistunut sekään. Ei olla tilattu mitään, laskutatko sä meitä kävelystä vai mistä? No, crocodile poolilla nähtiin lopulta krokskut, iso Charlie oli nostettu penkalle ja sitä pääsi silittämään. Hemmetin kuminen pyrstö, mietin et onko tää oikeakaan, mut kai se sitten oli. Tuskin niillä on varaa noin aidonnäköiseen jäljitelmään. Ja ainakin altaassa olevatkin näyttivät aidoilta ja osa niistä liikkuikin. Ou jee, eli aitoja siis. Takasin hotellille kävellessä Sakau selitti mulle jotain asiaa yli 20 minuuttia putkeen. En kuunnellut mitään, enkä sanonut sanaakaan, olin sen verran väsynyt ja vatsa heikossa kunnossa. Kai sillä jotain tärkeetä asiaa oli kun se jaksoi puhua... Jälkeenpäin näin Sakaun uudestaan, ja sanoin et olin silloin niin kipeä ja siksi vaisuna... Ei se varmaan ollut ees huomannut.

Iltapäiväksi sain vatsan kuntoon ja kävin parturissa. Jäljet kaikki on varmaan jo nähneet. Jos ei, niin voi käydä katsomassa minua. Lisäksi sain Ansulta vatsalääkkeeksi apinanleipäpuun hedelmiä (Baobab), jotka upotettiin veteen ja tehtiin mehua. Mielenkiintoinen juoma, näytti hirveältä mutta ei pahaa kuitenkaan.

Keskiviikko, viimeinen kokonäinen päivä. Taas edessä uusi retki, itseräätälöity yhdessä taas tämän Gambiassa asuvan suomalaisnaisen kautta. Matkattiin mangrovealueelle Lamin lodge ravintolaan, nähtiin Oyster farm sekä liejussa ryömiviä kaloja. Tämän jälkeen vierailtiin sitten Gambialaisessa "perheessä". Tämä perhe ei ollut oikea perhe suomalaisessa mielessä, sillä samassa paikassa asui noin 9 aikuista ja 17 lasta, jos muistan oikein. Mukana oli oikea perhe useine vaimoineen, jonka mies oli melkein kokonaan hylännyt (maksoi elatusta muutama sata dalasia = 10 euroa kuussa), lisäksi siellä oli yksinäisiä äitejä lapsineen jotka oli häädetty muualta erinäisistä syistä ja hyväksytty asumaan sinne. Äidit hoitivat taloustöitä, yksi pyöritti pientä kauppaa talon edessä (kävi ostamassa ruokaa kaupungin torilta ja myi naapureille pienellä voitolla). Lapset leikkivät pihalla. Vaikka ihmiset olivat köyhiä ja vailla mitään peruselämisen perusteitakaan, ihmiset olivat silti todella ystävällisiä, vilpittömiä ja jakoivat kaiken keskenään... Jos joku sai jotain, hän jakoi sen kaikkien kanssa eikä ominut mitään itselleen. Tämä näkyi jo lapsilla, kun yksi sai namin, niin tarjosi hän vähintään paperin nuoltavaksi toiselle, tai vielä paremmin osan siitä namista. Perhe tarjosi meille hedelmäsalaattia, ja vastineeksi me sitten toimme heille sekä rahallista että tavarallista apua... Itse toin rahan lisäksi puolikkaan pullon shampoota hotellilta, pari vihkoa ja kyniä lapsille. Kaikkein koskettavin hetki oli, kun eräs retkellämme mukana ollut suomalainen tyttö toi pehmolelun ja antoi sen parivuotiaalle tytölle. Tämä tyttö otti lelun, pehmokissan, otti mitään sanomatta huivin ja kääri kissan selkäänsä, niinkuin afrikkalaisäidit sitovat oman lapsensa selkäänsä. Parivuotias tyttö teki tämän ihan itse ja kulki ylpeänä kissansa kanssa ja se oli sellainen näky jota en tule ikinä elämässäni unohtamaan. Purin hammasta etten vuodattaisi kyyneltä...

Tämän jälkeen vierailimme läheisellä koululla, johon veimme myös apua. Tapasimme rehtorin ja jaoimme lahjoitukset, futiksia ja pumppuja sekä paljon vihkoja, paperia, kyniä ja kumeja ja muita koulutarvikkeita. Kun näin rehtorin kasvot, tajusin että hän melkein puhkesi ilon kyyneliin, sillä aiemmin eivät muut olleet tuoneet näin suuria määriä tavaroita kerralla. Koulu oli valikoitu niin että se ei ole korruptoitunut (sellaisiakin oli, missä lahjoitusrahasummat meni suoraan rehtorin tai muiden tileille) ja hän vielä todistikin sen meille vierailuttamassa meitä luokissa, joissa hän kertoi oppilaille mitä olimme mukanamme tuoneet. Futikset (ja pumput) otettiin suurin hymyin ja tuuletuksin vastaan lasten keskuudessa, sillä niistä oli kova pula. Kun näki sen opettajan ja lasten ilmeet, oli se paras palkinto ja tunne mitä voi ikinä saada. Ja vain näin olla varma, että apu menee oikeasti oikeaan kohteeseen, kun vie sen itse perille asti. Gambiassa näkyi todella paljon markkinoilla myynnissä(!!!) hyväntekeväisyystuotteita... Eli tuotteita jotka ihmiset oli lahjoittaneet ilmaiseksi pois avustukseen afrikkaan. Joku väliporras sitten katsookin, että saa siitä tienestiä kun ei välitäkään niitä ilmaiseksi perille, vaan laittaa kamat myyntiin... Ei tarvita kuin yksi heikko lenkki ketjussa ja koko systeemi kaatuu.

Ja suomalaiset(kin) firmat dumppaavat ongelmajätettä afrikkaan, romutukseen tarkoitettuja jääkaappeja, pakastimia löytyy Gambian toreilta, niissä lukee suomeksi rikki, risa, rämä, korjauskelvoton... Eli seuraavan kerran kun vien ongelmajätteen mustaan pörssiin tai vastaavaan, niin löytyyköhän se sen jälkeen gambialaiselta torilta myytävänä...

Seuraavaksi suunnisteltiin käärmesafarille. Täällä edukaatiotarkoituksessa pidetään eri Gambiasta löytyviä käärmelajeja, jotta Gambialaiset oppisivat tuntemaan käärmeet paremmin. Siellä oli niin myrkyttömiä käärmeitä joita sai pidellä käsissä, kuin että tappavan myrkyllisiäkin. Ainoastaan myrkkyä sylkevät Kobrat olivat lasin takana, kaikki muut esillä niin että halutessaan niihin olisi voinut vaikka koskea... Melkoisen heppoiset turvajärjestelyt siis.
Lisäksi täällä oli parit hämikset ja skorpionit, onneksi ne pidettiin laatikoissaan eikä niitä tarvinnut ottaa käsiin. Käärmeet on ok, mutta isoja hämähäkkejä en pysty käsittelemään. Jatkettiin sitten suomalaisen Ilpon pitämälle Kobokoto lomakylälle, jossa siemaistiin kylmät oluet. Täällä oli kuulemma kaksi kesyä apinaa, joista toinen erityisen kesy, Erkki nimeltään. Harmi kyllä Erkki päätti pysyä tämän päivän piilossa meiltä.

Jatkettiin vielä Sanyang Beachille, joka paremmin tunnetaan Paradise Beachina. Täällä on valkeaa hiekkarantaa silmänkantamattomiin, eikä tänne ole rakennettu hotelleja rantaa pilaamaan... Kävelin pitkin rantaa ja kastoin jalkani meriveteen. Merituuli puhalsi virkistävänä ja poseerasin aurinkoa vasten. Vesi huuhtoi jalanjälkeni, kun kävelin auringonlaskuun... En olisi tahtonut pois täältä...





----------------------

Tullessani kotiin näin eteisen lattialla kaikki viikon aikana tulleet mainokset. Länsimaista kulutushysteriaa...

"Ympäristö huutaa: osta tai oot paska
ilman tota et saa tätä, ja ilman tätä et saa sitä.
ostaostaostaostaostaosta
VITTU EN OSTA"


Voin pahoin.


- Jackman








-----------------------------------------
Me puhumme Globalisaatiosta ja EUsta yhdistävästä
Kun rikkaan maailman rajoilla päätetään köyhien elämästä
Eurooppako viimein avoin? Minkäköhän takia,
pääoma liikkuu vapaammin kuin turvapaikanhakija?

Kasvottomat yhtiöt käsissänsä nuorat
Joiden päässä hallitusten sätkynukkehuorat

Ja kaikkihan me kulutamme, kun saa halvemmalla.

Pukeudumme muodikkaasti lapsityövoimalla.
Ja tärkeintä on että kehitysmaissa voi tilata Cocacolaa,
Hampurilainen kädessä juosta pakoon sotaa

Kun joka valtio tahtoo maailmanpoliisiksi.
On ihmisoikeusjulistus enää pelkkä vitsi.
Sen ovat kirjoittaneet uusiksi ne loiset,
siinä toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Sätkynukkehuorat

-Aivolävistys