maanantai 17. marraskuuta 2008

Dublin 2

Matkakertomus Dublinista 14.11.-17.11.2008


Cibola!!!
Ci-a-bola, Ci-a-bola, Bumpty-bumpty bump!

Kultainen kaupunki siintää harmaan pilvimassan takaa, kun aurinko heijastuu merestä ja antaa lähes odottamattoman näyn, tarujen kultainen kaupunki. Cibola! Olen tulossa jälleen. Vaikka eilen taas koko maailma oli minua vastaan, akrobaatin lailla taas jotenkin ihmeellisesti käänsin kelkkani. Älä anna paskiaisten musertaa maailmaasi.

To take the cup
To fill it up
To drink it slow
I can't let you go
I must be an acrobat
To talk like this
And act like that
And you can dream
So dream out loud
And don't let the bastards grind you down

-U2


Aivan kuin viime kerralla, paitsi että nyt olen jotenkin nopeampi. Tiedän katujen jo odottavan minua. Höyryävän kuun joka iskee askeleeni varjot kiveen, niinkuin aina ennenkin. Mutta ennen tähtiradoille nousevaa kuuta, tai edes Lilithin mustaa kuuta, iltapäivän viimeinen aurinko hyväilee aurinkolasieni varjoja, kun sukellan jälleen kohti O'Connell Streetiä. Spire of dublin saa viimeiset säteensä ja Liffey-joki taas vanhan tuttavan.

Ilta on sininen ja vihreä. Ympäröitynä keltaisilla valoilla, aika-avaruuden läpikiitävillä autoilla jättäen aukkoja ilmaan jotka hiljaa täyttyvät. Heading to Brazen Head - tällä kertaa ehdin ajoissa. Tilaan Coors lightin ja istun penkillä, ihmiset alkavat vasta saapua töistä ja täyttävät pubin ja ovat kuin olohuoneissaan. Tarjoilijat peilaavat vielä itseään peileistä, tarkistavat kuvajaisistaan että hiukset on hyvin ja valmistautuvat omiin rooliinsa täksi illaksi. Monet ihmiset syövät isoja annoksia ja paikka alkaa hiljalleen täyttyä. Kolmannen tuopin jälkeen unohdan jo työn ja kaiken sen paskan. Pitäisikö sytyttää kaikki sillat tuleen. Burn Hollywood Burn, Sirkus on saapunut kaupunkiin. Viime aikoina kaikki on alkanut muistuttaa sirkusta, johtuuko se näistä ajoista, ihmisistä, rahasta, ahneudesta - maapallon rata on muuttunut.

Arretez la planete, je veux descendre!
[Pysäyttäkää maailma, jään tässä pois.]

Pubin seinät on vuorattu dollarin seteleillä - ja jokaisessa setelissä on nimi. Dave from Michigan. Sarah Palin is liar. Mietin mitä tapahtuisi jos repisi setelit irti ja maksaisi niillä. Mutta tämä on väärä maa. Tai oikea maa, mutta väärä paikka.

Parin tunnin jälkeen tuntuu siltä, että on aika vaihtaa paikkaa. Pitäisi mennä takaisin hotellille, vaihtaa vaatteet ja syöksyä Dublinin yöhön. On perjantai ja Turk's Headissa soittaa bändi, jonka näkemistä olen odottanut pitkään. Katu odottaa minua taas lämpimänä kun kävelen ylitse siltojen. Askeleeni kuljettavat minua kohti täyttä kuuta ja joen rannoilla on rauhallista, eriväriset valot heijastavat veteen virtaavaan, ja jälleen minua kutsuvat, kuin johonkin parempaan. Ihmiset ovat jo siirtyneet jokikaduilta pois Temple Barin turistialueelle, jonne itsekin aiomme suunnata. Matka kestää pitkään ja pysähtelemme juomaan, Pravdassa venäläiset juttelevat lujaäänisesti ja ovat täyttäneet paikan.

B&B:ssä pukeudun mustaan, Sid poseeraa kitaransa kanssa ja virnistää minulle. "Ride on cowboy. " Lennolla olin lukenut Johnny Rottenin kirjaa (en tiennyt että Johnny oli Irlannista), Sidistä ja kaikesta muustakin mitä koko touhuun liittyi. Muodista, muodinvastaisuudesta josta tuli muotia, sekasorrosta ja kaaoksesta. Tuntuu että sitä ei enää ole. Tai sekasorto on vain ohjattua. Haluttuun suuntaan. Kaikesta on tehty viihdettä, eikä mikään ole enää aitoa. - Valheellista tunnetta, oopiumia kansalle, epärehellistä, petosta. Täytyy rikkoa kaikki rajat, tehdä asiat niinkuin kukaan ei odottanut. Tärkeintä on oikea tunne. Tänään se on rock'n roll. Virnistän Sidille takaisin ja otan huikan Coorsia. Olen valmis.

Turks Head on melko täynnä. En tajua miten löysinkään viimeksi näin hyvän paikan. Paikka on iso mutta ihmisiä ei ole liikaa, perjantaisin soittaa The Covers bändi, Fosters maksaa vain 3,50 euroa ja menoa ja meininkiä riittää. Itse asiassa muut Temple Barin alueen baarit ovat aika huonoja, ne ovat täynnä humalaisia turisteja, tuoppi maksaa pahimmillaan yli 6 euroa, sekaan ei mahdu eikä siellä saa mitään kontaktia ihmisiin, paitsi niihin jotka tulivat mukanasi. Ja niihinkin vain ehkä. Viimeksi täällä ollessani tunne oli niin vahva, että hieman pelkään pääsenkö enää samanlaiseen tilaan. On väärin kerätä muistoja ja yrittää elää niitä uudestaan, käymällä samoissa paikoissa ja hakemalla samaa elämystä uudestaan. Olin jo aiemmin huomannut kuinka joku elämää sykähdyttänyt juttu pystyi hiipumaan aivan mitättömäksi tai mikä pahempaa todella suureksi pettymykseksi yrittäessäni elää sitä uudestaan. Pelkään näin käyvän jälleen mutta perustelen tunnetta itselleni sillä, että hätätapauksessa voin sitten keskittyä pelkkään oluen juontiin. Niinkuin täällä usein käy.

Bändi ei ole parhaimmillaan ja muut alkavat jo kyllästyä ja haluavat vaihtaa paikkaa. Toisaalta se luo minulle mahdollisuuden tutustua ihmisiin. Yksinäiselle ihmiselle on helpompi tulla juttelemaan kuin suurelle ryhmälle ja niin jään jälleen yksin odottamaan jotain tapahtuvaksi. Musiikki paranee ja on lopulta ihan ok ja viimeistään silloin kun The Clashin biisi räjähtää esiin niin unohdan jo itseni ja olen mukana kaupungin yössä. London's drowning, rää'yn mukana. And I, live by the river!!

Muutama nainenkin tulee juttelemaan, he pitävät pinkeistä hiuksistani (siis pinkit, eivät pinkeät!) ja vanhempi yllyttää nuorempaa kaveriaan tanssiin kanssani. Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa, sen sijaan vieressä oleva englantilaispariskunta on kiinnostavampaa seuraa. Nainen on pukeutunut goottityyliin ja mies oli lävistetty (ei siis kokonaan, vaan kasvoissa lävistyksiä) ja tatskattu, sen näköinen tyyppi jonka Suomessa jättäisin suosiolla baariympäristössä omaan nojaansa. Mutta nyt en, heitetään läppää ja dokataan kaljaa yhdessä. He ovat yllättyneitä että olen Suomesta ja pidän niin paljon brittipunkista. Hey, we got punks too. Lopulta jossain vaiheessa baari menee kiinni ja ihmiset työnnetään ulos kadulle. Korvissani kaikuu vieläkin se musiikillinen viesti, jonka kirjoitin tajuntaani jo viime helmikuussa...

Hundred billion bottles washed up on the shore.
Seems I'm not alone at being alone.

(I hope that someone gets my)
Message in a bottle.


Mutta vain eksyneet kadut raahautuvat minua vastaan. Kaupunki on hiljainen ja pimeys sekoittuu vähiin ääniin. Jotenkin onnistun ryömimään takaisin B&B:hen, aamuun on vielä muutama tunti aikaa ja tajuntani katoaa kun olen onnistunut kiipeämään sänkyni päälle.

Aamulla on poski hieman kipeä ja siinä on pieni verijälki. Olin varmaan yöllä törmännyt oveen tai johonkin käydessäni vessassa kun oli pimeää, ihan varma en ole koska todistajia ei ole vielä ilmoittautunut.

'My Dear' on taas tarjoilemassa aamiaista. Annoin hänelle sen lempinimen viime kerralla, mukava nainen. Pyydän taas ottamaan sinapin esiin (oh my dear, mustard, wait a minute, my love) ja se hetken etsinnän jälkeen löytyykin. Me suomalaiset taidetaan olla ainoita jotka sitä täällä käyttää. Munat ja pekonit jää syömättä, mutta nakeilla ja toasteilla nälkä pysyy poissa.

Survivor Tour continues, joko selvisit tai et. Eli lähdetään siis kiertelemään nähtävyyksiä, joita on kourallinen sijoiteltuna niin,
että aina väliin on mahduttava pubi. Tarkoituksena on siis ettei selvitä.
Matkanjohtajan johdolla käydään tsiigaamassa Customs house, kanavanvarressa oleva Famine-muistomerkki, muistin kertoa vielä historiankin, eli potaatteja oli, mutta:

All of the other food
Meat fish vegetables
Were shipped out of the country under armed guard
To England while the Irish people starved


niinkuin Sinead sen sanoi. Kuka tarvitsee historiankirjoja, kun meillä on musiikki ja laulut. Ja rock'n roll never stops. Kaikki historia on väärennettyä, sillä voittajat sanelevat historian. Mutta lauluja ei voi estää kukaan. Kapinallisten ja alistettujen slummeissa laulut elävät. Voit tappaa lauluntekijän, muttet koskaan laulua.

Jatkamme yli Liffeyn Dublinin eteläpuoliseen osaan. Ryhmänjohtaja on kerrankin kartalla, tarkoittaa siis että olen selvinnyt koko päivän tähän asti vilkaisematta karttaan. Moss Streetin graffitimaalaukset johdattavat meitä eteenpäin mutta nyt pitäisi pian päästä pubiin koska kello on jo pitkälle yli 10 aamulla ja pian (yöllisen) oluen vaikutus alkaa haihtumaan. Törmäämmekin pian Ned's of Townsend -Pubiin, joka lupaa olla auki jo 7 am lähtien... Hiljaisessa pubissa istuu ja nuokkuu pari vanhempaa miestä ja epäilen että he ovat tulleet tänne suoraan jostain aamuneljältä sulkeutuneesta baarista. Tilaan pullon Milleriä ja rojahdan penkille ja nautin mausta. Baaritiskillä nu(o)kkuu ilmeisesti se kuuluisa Ned, jota baarimikko käy aina välillä hieman tönäisemässä. Vaaleahiuksinen ja pisamanaamainen mies aina nostaa hieman päätään, yrittää ryhdistäytyä viideksi sekunniksi punaisilla silmillään, kunnes pää valuu ja jysähtää takaisin tiskiin. Tätä näytelmää toistuu tilaamani kahden Millerin ajan, kunnes hän yhtäkkiä havahtuu keskusteluumme. Mies ponkaisee ylös pirteänä, huomaa kamerani ja pyytää saada ottaa meistä kuvan. Way to go Ned, that's my lad!

Nyt alkaa taas luotsimme olemaan lämpimänä kun sai olutta koneeseen. Jatkamme Dart-linjan alitse ja matkaamme kohti yliopistoa. Aurinko paistaa jo lämpimästi ja olo tuntuu kuin uudestisyntyneellä. Kuin kohtalona kulman takaa ilmestyy kyltti ja bon voyage fiilis on valmis! Siis se järisyttävä tunne kuin olisin kokenut tämän kaiken jo aikaisemmin. En enää muista monesko elämä ja uudestisyntyminen on kyseessä, mutta jokainen kokemus on ollut tähän asti ihan tajuton. Täytyy syntyä uudestaan!

D'Olier streetin kulmalla törmään yhden miehen mielenosoitukseen. John Curranin ajama Drugs Strategy ja kyttien ylivalta on saanut tämän miehen liikkeelle. Joo, kutsumaton kotikäynti, puhelinnumbat kuuntelussa jne. Hetken mieleni teki liittyä tähän sanattomaan mielenosoitukseen, kytät on natseja! Hyvällä asialla siis ollaan, mutta sitten ohikiitävän hetken jälkeen olut ja kiire voitti. Miksi me ollaan aina niin voimattomia, mutta hyvä että edes joku yrittää. Multa lähti respect-pisteet kyllä tälle äijälle, vaikka varmaan ennen pitkää kytät tulee roudaa taas sen uudestaan säilöön. Ja ottelun tulos ratkaisematon...

Tästä sitten matka jatkui yliopiston kautta tsiigaamaan Molly Malonesin korit (tart with the carts, dish with the fish) ja kuin tyhjästä paikalle ilmestyi taas mielenosoitus, tällä kertaa väkirikkaampana ja poliisiautojen ohjaamana. Ryhmä afrikkalaisia oli lähtenyt liikkeelle Kongon kriisin vuoksi ja huusivat iskulauseita, lopettakaa sota Kongossa ja YK on ihan yhtä tyhjän kanssa. Julisteissa näytettiin kuvia viidakkoveitsin silvotuista ruumiista, mutta länsimaat ovat jo unohtaneet sen koska se tapahtuu jossain kaukana, siellä missä vain kulkukoirat haukkuvat pimeässä yössä, eikä siellä ole enää mitään mitä me voisimme heiltä ryöstää. We have lost faith in the peacemakers of the West while they argue. UN is zero! Ja ministerit ja valtaapitävät istuvat kabineteissaan ja pitävät vain kokouksiaan, syöden välillä uhrilampaidensa veristä lihaa.

In the shit house, a shotgun
Praying hands hold me down
Only the hunter was hunted
In this tin can town
Tin can town

No stars in the black night
Looks like the sky fell down
No sun in the daylight
Looks like it's chained to the ground
Chained to the ground

The warden said:
"The exit is sold.
If you want a way out,
Silver and gold."


-U2

Surullisena ja pettyneenä maailmaan ja sen johtajiin jatkan pitkin Grafton streetiä ja kiroan länsimaisen ostosmaiseman helvettiin. Maailma on vankila.

Nollattuani tilanteen St. Patrickin Kathedraalin puistossa missä sielu aina lepää, matka jatkui takaisin kohti turistialueita. Jälleen oli polttava tarve saada kaljaa ja koska matkalla oli ollut vain yksi kahvila joka haisi kalalle (siis ihan oikeasti!!), niin Coors light maistui taas terassin kera. Terassilla oli kaksi irlantilaista perusjamppaa juomassa päiväkännejä. Kertoivat että missään ei ole niin surkeaa kuin Irlannissa. Mutta muuttivat pian mielensä kun kerroin Suomesta ja räntäsateista ja he kirosivat että helvetti, kuulostaa tosi pahalta maalta. Selän takana olevassa pöydässä istui vielä saksalainen neito joka ei voinut olla puuttumatta keskusteluun ja jäi juttelemaan kanssani kun irkut jatkoivat jonnekin eteenpäin. Tämä saksalaistyttö kertoi käyneensä kerran Suomessa häissä jossain keski-Suomessa, jossain ihan pikkupaikassa. Vaihdoin tämän kanssa vielä muutaman sanan, ennenkuin sivukatujen putiikit ja musadivarit imaisivat minut taas kätköihinsä.

Myöhemmin illalla hotellilta matka jatkui taas yön selkään. Dorset Streetin karaoke pubin ja tuhannen muun kapakan kautta matka jatkui taas kohti Turk's Headia. Turk's Headissa sitten kaikki sattui kohdalleen. Bändi aloitti timmisti ja tänään seuranani oli funk and soul, kun eilen peilistä mua katsoi rock'n roll... Yeah, tunnelma oli jo katossa ja niin mielenikin, ja sitten kun tunnistin seuraavan biisin, tajuntani räjähti. Ei hitto, Gil Scott-Heronia...! That's blasting man, hihkuin vieressä seisovalle jannulle joka oli vielä jotenkin mukana, mutta ei sillä tasolla jonne olin saanut itseni jo hilattua. Se on se taso kun leijut jossain metrin korkeudella ilmassa ja muut katsovat sinua kuin tärähtänyttä. I can't believe it, they're playing Gil Scott-Heron! Mutta kukaan ei päässyt sille tasolle jolla jo olin ja jatkoin vain hihkumista ja huusin apuun John Coltranea...

http://www.youtube.com/watch?v=3fKBCD0R9FU

Ever feel kinda of down and out and don't know just what to do?
Livin' all of days in darkness, let the sun shine through
Ever feel that somehow, somewhere you lost your way?
And if you don't get help you won't make it through the day
You could call on Lady Day!
You could call on John Coltrane!
They'll wash your troubles, your troubles away

Plastic people with plastic minds on their way to plastic homes
There's no beginning, there ain't no ending just on and on and on and on and...
It's all because we're so afraid to say that we're alone
until our hero rides in, rides in on his saxophone
You could call on Lady Day! You could call on John Coltrane!
They'll wash your troubles, your troubles away

Biisi biisiltä meno vain koveni, Beatles coveri Come Together sai aivan uudet piirteet, mutta kun Nikka Costan Like A Feather rynnisti esiin, vokalistinaisen ääni oli kultaa, silmälasipäinen rumpali paukutti rumpuja ja tumma basisti paukutti bassoaan vielä lujempaa ja hymyili niin leveää hymyä, että koko esityslava näytti soul avenuelta. Alkuperäinen biisihän on siis ihan skeida, mutta jos olisitte kuulleet tämän esityksen niin viimeistään siinä vaiheessa tajunta jo murtuu. Kun illan viimeinen biisi Street Life raikui ilmoille, yleisö oli jo ihan villinä, joku varasti laulajalta mikinkin ja huusi siihen, kunnes mikki riistettiin takaisin hänen käsistään...

Musiikki oli jo loppunut, kun roikuin vielä esiintymislavan luona... Tyyppi jonka kanssa aiemmin juttelin bändistä, esitteli minut bändin rumpalille... Kerroinkin miten olin vaikuttunut heidän soitostaan ja kaveri oli todella mielissään... Olisin halunnut jutella naissolistin kanssa (ja sen mukavakasvoisen naistaustalaulajan, joka oli todella söpö), mutta oli jo liian myöhäistä, aikainen herätys, rumpali viittasi ja sanoi heidän jo lähteneen. Kyselin enemmän heidän keikkailustaan ja hän sanoi että huomenna he esiintyisivät Purty Kitchenissä ja toivotti tervetulleeksi katsomaan. Huominen meillä olisi kyllä jo täynnä ohjelmaa, mutta kiitin häntä ja toivotin hyvät yöt kun lähdin ulos baarista.

Baarin edusta oli vielä täynnä väkeä ja löysin taas kaverini ja aloimme jatkamaan matkaa hotellia kohti... Half Penny Bridgellä tapasimme kaksi vaaleaa ruotsalaista tyttöä, Frihet ja Fägring, nimesin heidät myöhemmin. Ihan vain hetken mielijohteesta, vain saadakseni jotain keskustelua aikaan heitin parhaan ruåtsini peliin ja teeskentelin olevani ruotsalainen myös. He nauroivat heleästi jutuilleni, mutta epäilivät kovasti kun puhuin kuulemma niin oudosti. Mutta kun sanoin vii ääär från Skåne niin juttu jatkui taas. Sitten pimeydestä ponnahti joku pitkä tyyppi epäilevänä, ilmeisesti heidän kaverinsa ja ihmetteli keitä nämä oudot ja hassut tyypit ovat. Tytöt yrittivät selittää että nää loistavat tyypit on myös ruotsista, mutta se ruottalainen tyyppi hetken meitä ja kielitaitoamme mittailtuaan totesi että ette te jannut kyllä helvete mistään ruotsista ole. Tähän heitin sitten kysyvällä ilmeellä että "Kanske Norske???" ja sitten pudottiin kaikki ja kieriskelimme ympäriinsä nauraen vihreän joen yllä, eikä tämä mieskään voinut muuta kuin yhtyä iloon jonka sekoilumme aiheutti. Lopulta naurun kyyneleet silmissä käteltiin ja hyvästeltiin toisemme ja me jatkoimme kohti yöpymispaikkaa. Kevyt tihkusade kasteli hiukset, kun kaupunki hukkui syvään hämärään. Ja tähdet taivaalla sammuivat yksi kerrallaan. Kuin kohtaloni ja toiveeni täällä maan päällä.

Seuraavana aamuna oli hieman vaikea puskea itseään käyntiin reilun 4 tunnin yöunien jälkeen. Mutta aamiaisen jälkeen maailma näytti taas toiselta, kirkas aurinko oli tullut esiin. Suuntasimme kohti juna-asemaa, kiersimme kortteleita ja etsimme sisäänpääsyä taivaaseen. Junanrata nimittäin kulki yläpuolellamme, muttemme millään löytäneet aukkoa seinästä, josta pääsisi asemalle sisään. Lopulta kun se kahden ympärikierroksen jälkeen löytyi, nojailin aseman pylvääseen ja etsimme southbound junaa... Dieselien jyrinä värisytti maata, kun vihreät vaunut kulkivat ohitsemme. Hyppäsimme junaan ja matkasimme kohti etelää... Ikkunasta näkyi kanavia ja lopulta ruovikkoinen Dublinin lahti, jonka pohjoispuolella näkyi kaukana Howthinniemi...

Matkanjohtaja oli taas väsynyt ja kurkkua ahdisti eilisen pölyt... Asemat kiitivät ohitse kuin kalpeat varjot jostain toisesta maailmasta. Lansdowne Road, Sandymount, Sydney Parade ja Booterstown. Sitten sain hyvän idean, kaikki ideathan ovat hyviä, kunnes ne aikaa myöten kuoleentuvat ja muuttuvat sitten hyvistä pahoiksi, tai vähintäänkin todella huonoiksi... Sanoin kavereille et hypätäänkin jo täällä pois ja seuraavalla asemalla sekalainen joukkue huomasi seisovansa Blackrockin asemalla... Tarkoituksena oli etsiä joku pubi jossa saisi pahasti vaivaavan janon, väsymyksen ja uhkaavasti hiipivän krapulan kuriin... Alunperin tarkoitus oli matkustaa Dun Laoghaireen asti, kuninkaiden kaupunkiin. Nyt asema jolla hiivimme ulos junasta oli noin kolme kilometria ennen alkuperäistä kohdettamme. Blackrockin keskusta oli mitäänsanomaton, mitäänsanomaton oli myöskin pubin ovi, joka pysyi lukossa ja suljettuna... Kello ei ollut vielä puoltapäivää ja oli sunnuntai ja pubi ei siis ollut auki. Nyt olimme pienessä pulassa, sillä olimme keskellä ei mitään, uhkaavan krapulan alkaessa nostaa päätään ja ei juottopaikkaa lähettyvillä. Joten mitä tekee hyvä ryhmänjohtaja tässä vaiheessa... ottaa suuntiman kartasta, muistaa pitää esitelmän matkalla näkyvistä taloista ja suunnattaa joukkonsa kohti lähintä pubia. Tässä vaiheessa siis kohti Dun Laoghairea joka on edelleen siellä kolmen kilometrin päässä...

Dun Laoghairessa loputtomalta tuntuvan etsiskelyn jälkeen (mitä ihmettä ihmiset tekevät täällä sunnuntaisin, rukoilevatko kaikki vai miksi kaikki pubit ovat kiinni) löysimme yhden aukiolevan Farrells pubin, johon pikaisesti teimme rynnäkön. Voi sitä hymyn ja riemun määrää seurueessamme, kun kannoimme kylmiä tuoppeja pöytään ja tyhjensin omani muutamalla siemaisulla ja olin samantien jo hakemassa toista, koska matka olisi yhä pitkä. Olimmehan vielä matkalla vuorille.

Tankkaustauon jälkeen olimme taas voimaa täynnä kävellä eteenpäin ja jatkoimme merenrantaa kohti Sandycove pointia. Tämä Blackrock - Sandycove maratoni tultaisiin vielä muistamaan. Lopulta Forty Footin linnoituksella ihmettelimme outoa uimapaikkaa, portaat ja kaide johtivat myrskyiseen mereen ja ihmisiä kävi täällä uimassa.. Mutta kokeiltuani meren lämpötilaa, totesin sen olevan ainakin yli 15 asteista... eli siis periaatteessa lämpimämpää kuin Helsingin edustalla kesäkuun alussa! Eli se niistä teräsmiehistä jotka käyvät täällä uimassa, hitto suomessa on kylmempää vettä kesälläkin!

Mutta vielä oli pitkä matka jonnekin.. tästä eteenpäin tiemme eroaisi merenrannan kanssa ja oikaisisimme niemen läpi Dalkeyn kylää kohti ja sieltä sen takaisille vuorille... Matkanjohtaja oli vielä kartalla, mutta nyt kartta siis visusti kädessä. Varovasti ajateltuna arvioin matkaa olevan vielä ainakin pari kolme kilometria plus vielä kiipeäminen vuorille ja iltapäivä oli jo pitkällä, mutta en halunnut lannistaa seuruetta vaan lähdin johtamaan joukkoa reippaasti pitäen esitelmää paikalla sijaitsevista linnoista (Bulloch) ja suurista kartanoista, jollaisen ostaisin itsekin heti kun voittaisin ensin lotossa.

Kävelimme tietä pitkin ja väistelimme harvaan vastaantulevia autoja, kunnes lopulta saavuimme Dalkeyn kylään. Risteyksessä punnitsimme, että joku pubi pitäisi löytää nopeasti koska tankkauspisteet olivat uupuneet pitkällä taipaleellamme. Silmäni haravoivat nopeasti läheisiä taloja ja huomasivat norsunluun pilkahduksen ja Patrick Ivory Pub suorastaan huusi meidät sisäänsä. Sisällä oli takka ja joukko paikallisia jotka katsoivat tulijoita pitkään. Tilasimme baarimikolta isot pintit ja istahdimme väsyneenä sohvalle takan ääreen. Paikalliset selvästi arvuuttelivat mielessään mistä outo seurue pinkkihiuksisen matkanjohtajan kera oli paikalle pöllähtänyt ja lopulta eräs vanhemmista miehistä uskaltautui tiedustelemaan asiaa. Viittasin vastapäisellä seinällä olevaa Finlandia vodka -taulua ja sanoin että tuolta. Mies virnisti ja taisi vielä kätelläkin ja me jatkoimme oluen siemailua takkatulen lämmössä ja rasittuneet jalat alkoivat jo tuntua raskailta kuin niihin olisi sidottu 10 kilon painot.

Lopulta muutaman tuopin jälkeen kun astuimme baarista ulos, huomasimme jo hämärän laskeutuneen... Harpoimme pääkatua hetken edestakaisin ja totesimme että pimeys ehti sittenkin ennen meitä ja ei olisi enää järkeä lähteä vuorille hortoilemaan. Joten hyppäsimme Dalkeyn asemalla junaan ja ajoimme läpi hämärän takaisin Dubliniin voipuneina... matkanjohtaja oli tänään hieman masentunut, koska matka vuorille epäonnistui. Vuoret olivat jo menneet kiinni.

Maanantai-aamuna lento lähtisi jo seitsemältä, joten tilaamamme taksi tulisi jo viiden jälkeen hakemaan meidät yöpymispaikaltamme. Tämä sai aikaan sen, että muut eivät olleet enää kiinnostuneita lähtemään illalla mihinkään, mutta itse en halunnut sellaisen pikkuseikan kuin unenpuutteen haitata ja hukata nyt tätä viimeistä yötä, haudassa ehtisi lepäämään. Joten vaihdoin vaatteet ja suuntasin läheisen tutun karaokebaarin kautta taas kaupungin öisille kaduille. Tunsin tällä kertaa olevani vapaa ja Liffeyn yöllinen tuulahdus tervehti minua kuin vanhaa kulkijaa. Sillat johtivat minut valosta varjoon ja taas takaisin varjosta valoihin.

Turks headissa portsari yllättäen torjuikin sisäänpääsyni, sanoi että paikka on pian menossa kiinni eivätkä enää ota ketään sisään. Sunnuntai-iltana paikat eivät ehkä olisikaan niin pitkään auki täällä ja mietin seuraavaa siirtoani. Paluu hotellille nyt olisi kuin luovutus ja sitä en halunnut tehdä. Pyörin hetken lähikujilla ja lopulta antauduin menemään itse pääturistirysään, eli punaiseen The Temple Bariin koska se olisi ainakin auki... Paikka oli täynnä pelkästään idiootteja turisteja ja tuoppi maksoi yli 6 euroa. Siemailin tuoppiani ja katsoin ihmisten silmitöntä juomista ja sikailua, yritin saada kontaktiakin johonkin ihmiseen mutta aivan turhaan. Tänne en tulisi jäämään ja heti juotuani tuoppini poistuin ovesta kadulle etsimään jotain suurempaa.

Erään sivukadun päässä näin ihmisiä jonottamassa sisään ja vaistoni rakentamana päätin kokeilla tätä yökerhoa. Sisäänpääsy oli 10 euroa mutta maksoin sen mukisematta ja sain leiman käteeni. Sisällä jytisi muhkea house-musiikki ja tutkailin hetken tilannetta. Yläkertaan johti portaat ja siellä olisi vip-tilat jonne pitäisi maksaa erikseen, joten päätin vain tilata tuopin ja nauttia musiikista. Vessahätä pakotti lopulta vessaan, jyrkät kierreportaat johtivat alas ja pääsin hotellihelpotukseen. Kun saavuin takaisin, oli musiikki sammunut ja paikka oli täynnä virkapukuisia poliiseja, jotka häätivät väkeä hiljalleen ulospäin. Vetäydyin tuoppini kanssa syrjemmälle baaritiskille ja kysäisin baarimikolta mitä on tapahtunut. Tämä siivoili tiskiä ja totesi et ihan normimeininki, että meillä ei ole lupia pitää paikkaa näin myöhään auki ja että poliisit tyhjentää sen. Tämä kuulemma toistuu säännöllisin väliajoin, eli baari on auki, lupia ei ole. Joskus poliisit tulevat, joskus eivät.

Lopulta poliisit saattoivat minutkin ulos, eikä enää jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin raahautua takaisin B&B:hen... Olin pakannut matkalaukkuni jo illalla ja kello hiipi kohti neljää, reilun tunnin päästä olisi lähdettävä taksilla kentälle. Väsymys ja humalatila alkoi iskeä päälle kuin murskaava aalto ja tajusin että nyt olisi viimeinen virhe mennä nukkumaan tai en pääsisi ylös ollenkaan... Mietin keinoa jolla voisin pysyä hereillä ja otin puhelimeni ja soitin Kiinaan, sillä siellä ollaan aina hereillä silloin kun muualla nukutaan! Kaverini vastasi ja repeili olotilastani johtuen, kun pyysin häntä pitämään minua hereillä taksin saapumiseen asti. Juttelimmekin reilun puoli tuntia, kunnes hänen oli lähdettävä työpalaveriin, töissä kun parhaillaan oli... Vielä olisi 40 min taksin saapumiseen ja sinnittelin, mutta silmät painuivat väkisin kiinni ja vartaloni leijaili sängyn päällä, ja minä p
u
t
o
s
i
n
.

Se tuntui vain silmien sulkemiselta, mutta tiukka herätys oli tosiasia. Ei muuta kuin kamat kantoon ja muut katsoivat olotilaani, joka oli varmaan räjähtänein mitä he olivat koskaan nähneet. Välikuolema taksissa ja kentällä poju oli aivan jossain toisessa maailmassa... Kahvilan pöytä tarjosi lepuualustaa otsalle joka jatkuvasti pyrki ottamaan kontaktia pintaan... pilk.. pilk... pilk... Kunnes kaverini pelasti minut, tunsin jotain kylmää koskevan otsaani ja kohotin päätäni. Edessäni seisoi avattu jääkylmä Stella. Oi ihana Stella, sinä joka minut pimeydestä pelastat. Pyhitetty olkoon sinun makusi ja tulkoon sinun parantava voimasi. Suullinen maistui kylmältä ja taivaalliselta ja puolikkaan pullon jälkeen oloni alkoi jo kohentua.. ehkä selviän tästä sittenkin...

Oluen jälkeen olo oli parempi ja tiesin että olin selvinnyt. Olin valmis lentämään taas.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti