sunnuntai 20. huhtikuuta 2008

The Gambia

Matkakertomus Gambiasta, 10.4. - 17.4.2008

Buffalo Soldier, Dreadlock Rasta:
There was a Buffalo Soldier in the heart of America,
Stolen from Africa, brought to America,
Fighting on arrival, fighting for survival.
- Bob Marley


Lentokoneen ikkunasta näkyy Länsi-Saharan rannikkoa ja pian alkaa oikea Afrikka. Lennämme yli Dakarin ja lopulta lähestymme Gambia-joen suistoa. Kone iskeytyy Banjulin kansainvälisen lentokentän ainoalle, hieman pomppuiselle kiitoradalle. Astun ulos koneesta ja iltapäivän kuuma Afrikan ilma lyö vastaan. Aurinko tuntuu polttavalta ja paistaa niin kohtisuoraan että on vaikea löytää varjoa jopa puiden alta. Passintarkastus sujuu ongelmitta, mutta ensimmäiset ongelmat alkavatkin heti kun matkatavarat saapuvat. Olin jo lukenut varoituksia bumstereista ja yli-innokkaista paikallisista, jotka tarjoutuvat tekemään vaikka mitä saadakseen muutaman Dalasin. Tuskin ehdin ottamaan matkalaukkua hihnalta, kun pari tummahipiäistä kaveria tulee noutamaan laukun kädestäni, siis vastusteluista ja kielloistani huolimatta he väkisin repivät laukun minulta ja lähtevät työntämään sitä eteenpäin. Pienen tappelun jälkeen saan laukut takaisin itselleni
mutta turvatarkastuksen jälkeen sama homma toistuu taas ja taas joku retuuttaa laukkuani kohti bussia. Tämän jälkeen tämän 20 metrin matkan jälkeen "avulias-Aatumme" on käsi kourassa ja pyytää kahta euroa. Kieltäydyn maksamasta, koska enhän ollut pyytänytkään mitään kantoapua. Jälleen väitellään kovasti ja huomaan saman tilanteen toistuvan lähes jokaisen turistin kohdalla. Suurin osa maksavat jupisten ja kiroten, mutta minä en anna periksi. Tämän jälkeen tapahtuu sitten seuraavaa. Bussin vieressä on toiset kaverit, jotka lastaavat laukut autoon. Tällä kertaa eteen ilmestyy taas käsi, ja pyytää kahta euroa. Siis siitä että nosti laukun autoon! Kieltäydyn jälleen maksamasta ja nyt alkaa oikeasti jo kiehumaan. Jos koko viikko tulee olemaan tällaista, niin sitten menee kyllä hermot. Pidän edelleen pääni, että koska en ole tilannut mitään apua, niin ei siitä tarvitse maksaakaan. Suurin osa suomalaisista ei tätä kuitenkaan tajua vaan raottavat rahapussiaan ja maksavat sen mitä nämä häikäilettömät tyypit pyytävät. Tämän jälkeen en ihmettele yhtään, että suuri osa turisteista ei uskalla enää poistua hotelleistaan kun kokevat tällaisen vastaanoton jo lentokentällä. (loppujen lopuksi tällaista bumsterointia onneksi esiintyi vain turistialueilla, eli noin kilometrin säteellä hotelleista, kun pääsi siitä irti, niin sitten alkoi aito afrikka)

Sunbeach Hotel Bakaussa http://www.sunbeachhotel.com/ on viiden tähden luksuskylä, parit uima-altaat, baarit, hotellihuoneet, kaikki tiptop-kunnossa. Täällä voisi viettää koko viikon poistumatta hotellista, mutta sellainen elämä on minulle mahdotonta. Tahdon pois turistialueilta ja paikallisten pariin näkemään oikeaa Afrikkaa. Nopea tutustuminen hotelliin ja sitten olisikin jo aika lähteä etsimään ruokapaikkaa Hotellin ulkopuolelta. Heti hotellin ulkopuolella bumsterit hyökkää kiinni, uutta tuoretta valkoista riistaa. Jokainen haluaa tulla kyselemään ja olla "ystäväsi", Hello, How are you? What is your name? Where are you from? Terve Terve, Moro Moro, Are you from Tampere? Helsinki? Is this your first time in Gambia? How many weeks are you staying? Tämän kyselysarjan kun saa kuulla jokaikiseltä tyypiltä noin tuhat kertaa päivässä, niin voi kuvitella sen rasittavuuden. Jos on sulkeutunutta tyyppiä eikä halua jutella ihmisten kanssa, Gambiassa voi tulla todella vaikeaa. Täällä kun jokainen haluaa jutella ja kysellä sinulta kaikkea
mahdollista, Smiling Coast niin kuin Gambiasta sanotaan. Mutta kun on avoin ja ottaa asiat huumorilla niin selviää. Myöhemmin opin että ystävällisiä nämä ihmiset kyllä ovat, joskin turistialueiden liepeillä ystävyys perustuu ikävä kyllä vain enimmäkseen rahaan. Tämän lisäksi osa Bumstereista on koulutettu virallisiksi oppaiksi, jotka sitten kävelevät rinnallasi ja vievät sinut paikkoihin (jonne ihan hyvin osaisit itsekin kulkea) ja kertovat sitten vaihtelevalla tasolla paikallisista tavoista ja jutuista ja pyytävät opastuksistaan rahaa. Ja heistä siis jokaikinen ihminen tarvitsee oman oppaan, ihan vain vaikka matkalle lähikauppaan sadan metrin päähän koska ethän yksin selviäisi ja heistä on nice to be nice. Tämä jos mikä oli todella ärsyttävää, tottuneena omatoimimatkailijana en todellakaan kaipaa mitään tyyppiä roikkumaan koko ajan mukana. Joten kun lähdimme etsimään ruokaravintolaa, niin eipä yllättävää että ensimmäiseen 50 metriin taisi mennä 20 minuuttia aikaa, kun juttelimme noin 10 innokkaan bumsterin kanssa. Lopputuloksena yksi kaveri kaikista kielloista huolimatta päätyi kulkemaan koko ajan vierellä ja höpöttämään kaikkea. Päätin että en ainakaan rupea maksamaan mistään mitään, koska en ole mitään tilannutkaan. Päästiin pizzalle ja ajattelin että nyt kaveri sitten luovutti. Mutta kun palasimme ravintolasta kadulle, niin kappas kappas, kaveri oli käynyt kotona vaihtamassa vain työvaatteet pois ja odotteli siellä yhä meitä. Loppujen lopuksi tästä kaverista tuli viikon lomalla ainoa puolittainen ystävämme näistä turistioppaista. Ansu, jonka myöhemmin opimme tuntemaan paremmin ja myös hän meidät, oppi olemaan liikaa tyrkyttämättä palvelujaan, ja varsinkin vaatimasta niistä rahaa. Ihan mukava kaveri, loppupeleistä. Cornerin kingi. Ainoa turistioppaista johon luotin.

Seuraava päivä kului sitten mm. apinapuistossa jossa myöskin painotettiin että tarvitaan ehdottomasti paikallinen opas mukaan, koska apinoita on niin vaikea löytää. Pidin pääni että selviämme kyllä ja kappas kappas, ensimmäisen mutkan takana oli noin kaksikymmentä apinaa, molempia puistosta löytyviä lajeja. Eli se siitä oppaiden tärkeydestä... Aloin ymmärtää mistä tässä maassa on kysymys, turisteilta lypsetään kaikki rahat pois. (myöhemmin, kuinka väärässä olinkaan, tätähän esiintyi vain turistialueilla, muualla ihmiset olivat vilpittömiä ja välittömiä). Kierreltyämme turistialueen katuja päästiin ensimmäiseen taksikyytiinkin ja saatiin ensi kokemus tinkimisestä. Tämä ei vielä sujunut kovin hyvin, mutta loman loppuun mennessä minusta oli kouliintunut loistava tinkijä, ja sain todella hyviä hintoja tavaroista joita ostin... Loppupäivä kului sitten altailla ja illalla taas lähialueella olevaan länsimaiseen ravintolaan syömään. Osasin odottaa että turistialueilla ruokatarjonta on hyvää, mutta ehkä hieman yllätti että se oli lähestulkoon samaa tasoa kuin missä tahansa euroopassa. Kaikkea samaa löytyi kuin suomestakin. Muuten paikka oli kuin tehty minulle. Joka paikassa pumppasi rento reggae musiikki, rastat häsläsivät kadulla ja häsläsin niiden mukana. Tajusin niiden kuviot ja olin sanaleikeissä mukana. Jengi diggasi minusta ja mä niistä - Boss Man meininki. Bakau oli kovin mesta (no ei tuolla oikeesti mitään vaaroja ollut) kaikista.

Hotellista... Hotelli oli aikamoinen, siis viiden tähden ökyhotelli. Suomalaisia, ruotsalaisia, brittejä. Suuri osa sellaisia, joilla varmasti ei ikinä rahan kanssa ole koskaan tiukkaa. Suuri osa paahtoi itseään koko päivän altaalla (miksi helvetissä ne tulee Gambiaan, saman voisi tehdä jossain tylsässäkin paikassa) käymättä hotellin ulkopuolella. Hotellin palvelusväki oli tasokasta, todella ystävällistä ja hauskaa. Hotellin hinnat sitten... tuoppi 100 dalasia, yli 3 euroa... paikallisesta baarista sai saman tuopin jopa 5 kertaa halvemmalla... huh huh. Ruoat taisi olla 2 x kalliimpia kuin hyvissä länsimaisissa ravintoloissa hotellin ulkopuolella, missä sielläkin hinnat oli 300 Dalasia, 10 euroa). Vertaukseksi paikallisissa baareissa sai aterian noin 75 dalasilla, eli parilla eurolla. Mutta jos halusi maata hotellin altaalla ja vetää pisukkaa siellä, you gots to pay... No näitä altaalla makoiluiltapäiviä ei tainnut olla kuin kaksi. Joskus oli mukava levähtää. Hotellilla oli myös iltaisin ohjelmaa, yleensä joku rumpu- tai tanssiryhmä, mutta tilaisuus oli niin teennäistä kuin vain voi olla. Viiden tähden hotellissa, ryhmä esittää afrikkalaista tanssia nykyaikaisissa trikoissa tai vaatteissa... Ja turisti heittää dollarin... Ei kiitos.

Joten siis aina kun pääsin vain hotellialueelta ulos, ja mahdollisimman kauas turistialueelta, sitä aidommassa ympäristössä olin ja sitä kovempaa sydämeni löi. Seuraavana päivänä päätettiin lähteä omatoimisesti parinkymmenen kilsan päähän puistoon, jossa voisi spotata lintuja ja jopa krokotiileja luonnollisessa ympäristössä. Väisteltiin taas bumstereita ja valikoitiin taksia. Tiukan tinkimisen jälkeen saatiin kuski joka lähti meitä ajamaan halki Serrekundan kohti Abuko Nature Reservea. Matkalla kuskimme jupisi kovasti liian halvasta hinnasta ja hieman ihmettelin sitä, kun hinta kuitenkin yksissä tuumin sovittiin... Sovin pelkästä menokyydistä, jottei tule mitään ylimääräistä rahastusta odottamisesta. Kun päästiin puistoon, niin kaveri yhtäkkiä leppyi ja sanoi että odottaa meitä ilmaiseksi ja ottaa meidät kyytiin paluumatkalle. Esitteli itsensä ja sanoi että hän on Dolphin Man, näytti taksiin maalatut delfiinit... Jokaisella oli täällä joku lempinimi tai tunnus. Keltavihreisiin takseihin oli maalailtu ganjamerkkejä, logoja tai muuten koristeltu omaan persoonalliseen tyyliinsä. Dolphin Man, tosi siistiä, I like the way man... Hetki hetkeltä aloin pitää enemmän ja enemmän tästä maasta. Jos olisin syntynyt täällä, niin mä olisin varmaan just kuin Dolphin Man... Ajelisin paskalla, mutta helvetin hienoksi duunatulla autolla, luukuttaisin reggaeta ja häsläisin kaduilla... My main man... you from Finland? Me like the Finland best. Finland tourist the greatest. I give you the best price. The best local price... Kaveri diggas mun Bob Marley paidasta, ja heitti heti Bob Marley kasetit soittimeen ja lähti ajamaan. Hitto mitä menoa... Tajusin mikä olis ihan tajuttoman kova bisnes Gambiassa... olisin roudannut Bob Marley kasetteja suomesta matkalaukullisen, jakanut niitä taksikuskeille... hitto ne olis rakastanut mua ja olis vienyt ihan minne vaan... Roots, Rock, Reggae, universal sound... Eli, merkitään muistikirjaan.Toka bisnes mulle kun muutan Gambiaan... Tuo C-kasetteja... Se eka bisnes oli tottakai opaspalvelut. mähän oon synnynnäinen opas. Toni's survival tours. Ehkä selvisit, ehkä et.

Gambiassa kaikki kama on tuontikamaa... ihan kaikki... lentokentän bussit oli Barcelonasta... turistibussit oli hollannista... paloaseman paloautot Taiwanista... vessapaperi kiinasta... maito hollannista... what the fuck... no sit Bob Marley reggaekasetit suomesta. mikä ettei... Ens kerralla kun meen, niin mä oon valmis... tiedän tasantarkkaan mitä tuon maahan... ja mitä tuon ulos. Ne halus jopa ostaa mun Bob Marley paidan (itsepainetun)... mut siihen niillä ei olis rahaa...

Ja jos ootte nähnyt Ali Geetä, se on hyvä opetusvideo. Heität samanlaista läppää, niin sä oot täällä ihan kuningas. Mä katoin opetusvideona Ace Venturan kakkososan, when nature calls. Mut kyllä Ali Geellä pärjäs ihan hiton paljon paremmin... Booyakash!!! I'm going to love this country!

Eli siis, heitettiin ympärikävelytsetit puistossa, taaskaan ei otettu paikallisopasta (miks helvetissä otettais, meillä on best Gee, eli mä, mulla on jopa kartta etukäteen teidän puistosta, onko teillä?!!!). Nähtiin viidakkoa, parit linnut, lisää apinoita, jättiläiskilpikonnat ja yks oletettu rotokiili... Törmättiin turisteihin joilla oli paikallisopas mukana. Se hölötti matkaluuriin ja mä näytin turisteille, hei tuolla on apina, tuolla on toinen... ei toi pelle niitä nää.

Ja Dolphin Man odotti meitä niinkuin lupasi. Ja se latasi Bob Marleyta soittimeen. Sanoin et kun mennään hotellille päin, niin voitasko pistäytyä matkalla Batiikkitehtaassa, kattoo vähän värjäiltyjä kankaita... No se sano että jees jees, ja hommas meidät hyville markkinoille ja odotteli taas siellä. Serrekunda oli Gambian isoin kaupunki. Real Afrika! Ajettiin ihmismassojen läpi kadulla, ihan uskomaton fiilis. Populaa riitti ja auton sivupeilit töni kävelijöitä ja pyöräilijöitä... Käytiin ostamassa parit mekot ja jatkettiin taas kohti Bakauta... Myöhemmin näin Dolphin manin uudestaan, se oli ehkä paras taksikuski joka teki muhun vaikutuksen, pelkästään sen Bob Marley luukutuksen ja lopun uskollisuuden ja ystävällisyyden takia. Eräs toinen teki taas vaikutuksen autollaan... Ajoin viimesenä yönä sen kyydissä pois Serrenkundan paikallisesta discosta, siinä autossa oli varmaan tukivarret poikki ja se kaveri laski yli kaheksaakymppia, auto harppaili aina sellasia metrin sivuloikkia suoralla tielläkin, yhen kerran mutkassa siltä meinas lähtä lapasesta se... täällä ei ajotaidot muutenkaan oo mitkään kovat... ajokortin saa 4-5 opetustunnilla, jos sen ajan pysyy hengissä on pätevä... mut joo, no seat belts, auto pomppii tollee, pimeä yö, kaveri ihan junnuna puikoissa... aattelin vaan et onneks on vika ilta, et jos henki lähtee niin en menetä lomasta mitään kun huomenna lento takasin tylsään suomeen...

Seksiturismista... Sitä Gambiassa on paljon... Siis naisten seksiturismia. Tämä oli hyvin yleistä, varsinkin vanhempien naisten kohdalla. Ei ollut tavatonta (mutta kylläkin teki pahaa katsoa) nähdä yli kuuskymppisiä naisia pari-kolmekymppisten rastapoikien kanssa... Toki myös nuoremmat tekivät samoin ja britit olivat tässä ylivertaisia, mutta ei suomalaisetkaan kauas jääneet, eikä todellakaan ollut epäilystä mistä oli kyse. Arvioni perusteella noin 60-70% yksin matkustaneista naisista poistuivat "Yön Timojen" matkaan... En halua tuomita sitä koska jokainen päättää itse tekemisistään, mutta kuitenkin maan HIV tilanteen huomioiden (ei ihan niin paha kuin muualla afrikassa, mutta kuitenkin) vähän ihmettelen hommaa... Mutta osaahan maan presidentti omien sanojensa mukaan parantaa HIVin (ei tee sitä lauantaisin, kun on niin paljon muuta puuhaa), niin ei hätää...
http://www.youtube.com/watch?v=Xac8wDDjlvw

Mutta jos tyttöystäväsi matkustaa ilman sinua Gambiaan, en sano että pitäisi epäillä, mutta kuitenkin 70 % on AIKA paljon.... :-/

Ja miehille... ei, valkoisella miehellä ei tuolla ole markkinoita... paitsi ehkä jos on kovasti rahaa, tai sit oot kovempi pelimies kuin Ali Gee... Musta Mamba jäi Gambiassa minulta näkemättä, mutta ilmeisesti sen moni nainen kuitenkin näki...

Lauantai-iltana kävelin pitkin Afrikan laitaa. Täällä pimeys tulee hetkessä, aurinko laskee puoli kahdeksan maissa. 20 minuutissa täydestä auringonpaisteesta tulee pilkkopimeää. Katuvaloja ei ole, joten kuu on ainoa valonlähde. Kuu on täällä väärinpäin. Kotimaassa on tottunut, että sirppi tai puolikuu on pystysuorassa. Täällä se on lähes vaakasuorassa. Kävelen yksin pimeydessä ja etsin paikkaa jonne mennä. Pidän kädessä heijastinnauhaa ja silloin tällöin vastaan tulevat autot havaitsevat sen kaukaa. Huomaan sen olevan heille uusi tuttavuus, koska kaikki vilauttavat pitkiä jo pitkän matkaa ennenkuin kohtaavat minut... mikä ihme tuo on. Polkupyörät on pahoja. Ne ilmestyvät kovaa pimeydestä ja katoavat äänettömästi sinne. Samoin vastaantulevat ihmiset. Täysin tyhjästä pimeästä ilmestyy tumma kaveri ja refleksimäisesti huutaa tervehdyksen kunnes kolmen metrin päässä taas katoaa pimeyteen.... onneksi kuunsirppi valaisee vähän tietä. Säästän taskulampun pattereita.

Olen kävellyt Bakausta Fajaraan, matkaa on tullut yli 5 km. Yökerhoja ei ole mailla halmeilla, vain muutama ruokaravintola.Käyn vetämässä bissen yhdessä sellaisessa ja alan harkitsemaan taksin ottamista Bakaun paikalliseen yökerhoon Lama Lamaan. (=Lama Lama tarkoittaa kippis). Mutta samalla vastaan kävelee parikymppinen afrikkalainen tyyppi. Hän tervehtii ja katsoo minua, vau, valkoihoinen pukeutuneena afrikkalaisiin releisiin... you are the man... Hän kertoo itsestään... hänen great-great-great-great grandfather on perustanut Fajaran kylän, aiemmin täällä ei ollut kuin aavikkoa. Suhtaudun tarinaan varauksellisen vilpittömästi, niin kuin kaikkiin muihinkin tarinoihin täällä... Mutta kaveri vaikuttaa aidolta ja vilpittömältä tyypiltä... Hän pyytää haluaisinko vierailla hänen kotonaan. Tiedän hyvin mitä tämä tarkoittaisi, eli taas yhtä rahankeruuprojektia... lasken mielessäni rahojani, mulla on enää muutama sata dalasia, joko taksi Lama Lamaan, 150 dalasia, pari tuoppia siellä ja kävellen hotellille, tai sitten kaverin luokse ja saan unohtaa Lama Laman tältä illalta. No helvetti, paariin pääsen joka ikinen ilta, mut joka ikinen ilta en tapaa Omaria joka kutsuu kotiinsa käynnille... Käynnistämme siis lenkkarimme ja marssimme sivukatuja pitkin kohti heidän Compoundiaan...

Compound on tyypillinen afrikkalainen köyhien asuinalue. Yleensä siellä asuu usea perhe, vaatimattomissa olosuhteissa, pihalla saattaa pyöriä vuohia, lampaita kanoja yms. Omar johdattaa minut nuotioiden ohi aaltopellistä rakennetun hökkelin luokse. Huone/asunto on noin 4mx4m, seinät aaltopeltiä, katto aaltopeltiä, ovena toimittaa valkoinen lakana joka liehuu tuulessa. Hän pyytää minut sisään. Hätkähdän kun näen sisällä vain pienen huoneen ja kaksi sänkyä jossa nukkuu väkeä. Ei mitään hätää, Omar sanoo. Tässä nukkuu hänen äitinsä ja siskonsa, moskiittoverkon alla. Kuulen kun he juttelevat keskenään. Soperran Salaam Aleikum, johon Omar nyökkää hyväksyvästi. Hekin toivottavat sinut tervetulleeksi, ei mitään hätää, hän sanoo. - Kaikki ystävät ovat tervetulleita. Huoneessa ei sänkyjen lisäksi ole kuin yksi kaappi. Hän kysyy mitä haluan juoda... kelpaako Fanta? Sanon että Fanta on alright, vaikka näillä kavereilla on tuskin varaa edes itsekään juoda Fantaa, saati sitten tarjota. Omar kipaisee ulos ja palaa kohta takaisin Fanta-pullon kanssa, jonka hän avaa hampaillaan ja tarjoaa minulle. istun sängyn reunalle ja juon fantaa. (Malaria)Moskiitot inisevät ympärillä ja yritän huiskia niitä. Osa niistä on tuikkinut minua jo aikaisempina iltoina nilkkoihin. Mutta hei, porukka asuu täällä ja saa varmaan tuhansia pistoja. Mulla vasta pari ja lääkitys päällä... Elämässä ehtii kuolla jännemminkin.

Omarin siskot ja äiti yrittävät nukkua rauhassa verkkojen alla, kun juttelemme Omarin kanssa. Puhumme kaikesta, maailmasta, suomesta, gambiasta, hemmetti maanviljelyksestä (olenhan maatalon poika minäkin) ja vaikka mistä. Tunnen olevani maailman viimeisellä reunalla.

Omar on tosi fiksu jätkä. Hän sanoo, oota, haen kansion. Tiedän, nyt tulee maksun aika. Mutta se ei haittaa, maksan mielelläni. Harmittaa vain kun rahat on ihan lopussa, ja matkaa hotellille täältä on kymmenisen kilometriä. Katson edellisiä lahjoituksia, edellinen oli Tony Englandista, 400 dalasia. Itselläni ei ole edes niin paljon rahaa jäljellä. Hävettää, mutta raapustan 150 dalasia. Omar kysyy, etkö voisi antaa 300, sillä saisi yhden säkin riisiä. Sanon että antaisin mielelläni, mutta että ei ole rahaa ja nääkin oli melkein varattu taksiin takaisin hotellille, nyt jäljelle jää enää tosi vähän, 100 dalasia. Alunperinhän ajattelin että vedän 150 dalasilla Lama Lamaan, otan pari tuoppia ja kävelen sieltä hotellille. Omar hyväksyy tämän ja sanoo että ok. Kello on jo paljon ja sanon et pitäisi lähteä ja etsiä jostain taksi jolla pääsen hotelliin. Hän sanoo että voi lähteä avuksi pyydystämään taksia ja voi neuvotella halvan hinnan. Pääsemme pääkadulle ja sopivasti taksi saapuukin ja hyppään sen eteen. Omar puhuu kuskille ja kuski sanoo minulle että 150. Sanon että tarjoan satasen, ja that's my last final price. Best local price. Ei käy sanoo kuski. Sanon et ei oo enempää ja kiistellään. Omar yrittää puhua väliin mutta tilanne ei johda mihinkään. Lopulta ajattelen ratkaista pelin, sanon kuskille et satanen is all I have, heitä mut niin pitkälle kuin viitsit ja kävelen siitä sitten. Omar sanoo että come oon maan, heitä nyt hyvä finski kotiin. se on hyvä jätkä. Lopulta taksikuski sanoo ok, heitetään sit kun paikallinen suosittelee. Matkalla kuski ihmettelee mistä helvetistä tunnen Omarin. Sanoin et treffattiin tossa kadulla.

Sunnuntaina oli sitten vuorossa ainoa matkatoimiston kautta varattu retki. Jokiristeily pitkin Gambia-jokea sisämaahan Albredan ja Jufurehin kylään ja Orjasaarelle. Jufurehista oli kotoisin kuuluisa Kunta-Kinte, josta Alex Haley kirjoitti maailmankuulun Juuret-romaanin etsiessään entistä sukuaan. Jufurehin kylässä oli vielä elossa nainen, joka oli kaukaista sukujuurta Kunta-Kintelle, näin ne väittää. Risteily lähti maan pääkaupungista Banjulista. Itse risteily oli harvinaisen tylsä, Gambia joki on niin leveä meren puolella, että tuntuu aivan kuin merellä menisi kun rantoja ei edes erota horisontista. Ainoa viihdyke risteilyllä oli kipata kaljaa ja jutella (joskin hauskan) miehistön jäsenten kanssa. Matkalla tosin nähtiin pari delfiiniä... Albredan ja Jufurehin kylät olivat aivan vierekkäin. Sisämaassa aurinko paahtoi varmaan 40 asteen lämmössä ja merituuli ei enää ylettänyt sinne asti. Täällä olo oli tosi heikossa hapessa, varsinkin kun päivällä pakki oli alkanut olla hieman sekaisin. Kyse tuskin oli mistään ruokamyrkytyksestä, ehkä ennemminkin vain kuumuudesta ja epätasapainoisesta syömisestä (ja juomisesta). Jokatapauksessa perille päästyä huomattiin, miten iloisia ja innokkaita paikallinen väki oli "valkoisen" laivan tulosta. Meitä vastaan tultiin laiturille ja taas löytyi paljon ystäviä, jotka tulivat kysymään mistäpäin maailmaa (Fingland) oltiin kotoisin, kuinka kauan viivytään, mitä tehdään työksemme ja mikä on nimemme. Tuo Fingland juttu on aika hauska, sitä sai kuulla aika ajoin, eli kun sanoi että finland... - vastauksena: AA Fingland... Gambiassa käy paljon englantilaisia ja suomalaisia... sitten se jotenkin sekoittuu (england - finland = fingland). Todellisuudessa ne kaverit ei varmaan tiedä yhtään, mihin maailman kartalla sijoittaisivat englandin, finlandin, tai sitten sen kuuluisan finglandin ruhtinaskunnan jonka kuningas minä ilmeisesti olen. Mutta tuskin se heille oleellinen tieto olisikaan. Oleellinen on se, mistä saa rahan päivän ruokaan ja toimeentuloon.

No kuitenkin. Albreda oli siis se orjamesta... täältä roudattiin amerikkaan kymmeniä miljoonia orjia... siinä maailman työ, minkä vuoksi aina häpeän olla valkoinen. Niiden kaikkien satojen muiden asioiden lisäksi... Täällä edustalla oli kuuluisa orjasaari ja Fort Jamesin linnake jonne kerättiin orjat lastaamista varten, niin myös Kunta-Kinte. Paikalla oli nykyään pieni kylä ja orjamuseo. Tapasimme myös kylänvanhimman, joka täällä poikkeuksellisesti oli nainen. Hän on kylänjohtaja, joka ratkaisee kaikki kylän riidat ja ongelmat, maakiistat ja niin edelleen. Hän toivotti meidät tervetulleeksi ja vierailemaan myös puumarkkinoilla. Täällä tinkiminen pääsi taas vauhtiinsa, ja koska kuultiin että tämä olisi viimeinen turistien trippi tänne (sadekausi on tulossa, ja matkatoimistot lopettavat lennot), tilanne meni mahdottomaksi, koska kaikki eivät voineet ostaa kaikilta myyjiltä ja he tiesivät että puoleen vuoteen he eivät saisi enää turisteilta tuloja... joten he yrittivät saada kaikkea myydyksi. Tilanne johti siihen, että tarjonta oli suurempaa kuin kysyntä, eli jokaista valkoista kohti oli kymmenen tyrkyttäjää. Osta osta osta... Valkoinen pelästyy, lähtee kävelemään kohti laivaa. Myyjät seuraavat puuveistosten kanssa, valkoiset pakenevat laiturille... laivaan... laiva irtautuu satamasta, ja nämä paikalliset raukat vielä laiturilta näyttävät pystejään ja rukoilevat ostamaan... pelastakaa perheeni... katsokaa lapsiani...

Minulla oli silloin tosi paha mieli. Maailman ei pitäisi olla näin.
Ja me pakenemme pois, syömään vatsamme täyteen.

Ehkä joskus jos kaikki maailman ja rahatalouden johtajat saataisiin vierailemaan täällä, kaikista köyhimmissä kylissä ja surullisimpien tarinoiden äärellä, maailma voisi muuttua. Vai olenko vain liian tyhmä kun uskon siihen... Joka tapauksessa vierailu olisi opettavainen kenelle vain.

Seuraavana päivänä oli ohjelmassa jo Suomesta järjestetty retki Senegalin puolelle luonnonpuistoon Safarille. Gambiassa asuva suomalaisnainen järjesti retkiä ja sovittiin kyseinen retki, joka oli tosi hyvä. Homma maksoi 70 euroa, matkattiin Gambia-joen yli pohjoisrannalle, sieltä jatkettiin rajan yli Senegalin puolelle luonnonpuistoon. Puistossa nähtiin paikalliset eläimet, Seeprat, Kirahvit, Puhvelit, Antiloopit, Pahkasiat, Antiloopit sekä Sarvikuonot. Jälkimmäiset vielä niin, että ajeltuamme lähelle maasturille Kuski/opas heitti että kaikki pihalle, mennään ottamaan kuvia. Seistiin sitten siinä 5 metrin päästä sarvikuonosta, kuski vihelteli jotain linnunääntä ja hiipi killottelemaan kädellä sarvikuonon sarvea. Sitten kaikki autoihin, liikautettiin sitä ja vasta sitten sarvikuono hieman nousi pystyyn ja sanoi et älkää tuoko sitä wagonia noin lähelle. Kuski pysäytti ja odotti että "kuono" rauhoittui, ja sitten jatkettiin matkaa. En tiennyt et ne on noin sokeita. Hieno reissu.

Koska seuraava päivä oli ohjelmaton, päätettiin kaverini kanssa illalla et lähdetään pitkälle yhdelle. You know, mähän en koskaan juo kuin yhden, ja sen jälkeen oon kuin toinen mies. Ja se toinen mies juo ne loput. No vedeltiin pisukkaa lähipaari Bendulassa (= afrikkaa ja tarkoittaa kokouspaikkaa) ja päätettiin että hell, nyt lähdetään Lama Lamaan. No kun päästiin sinne niin whatthefuck. Viikonloppuna niin suosittu paari oli nyt ihan tyhjä. Tytteli myi tiskin takana yksin juomia, ei tiennyt Darudesta mitään (kaverin toive, ei minun) ja paikalla ei ollut kuin 2 paikallista. Simon, ja sitten paikallinen bisnesman... Jokaisella täällä oli joku pieni bisnes... tää jätkä myi valokyniä, tai mitä helvetin avaimenperiä missä on valo, + sitten jotain kaulakoruja. kai ne saa joku 1-5 dalasia voittoa per tuote jonka ne myy, eli siis noin 10-20 centtiä euroissa... siitä niitten kuukausiliksa sit koostuu, ellei ne tee mitään muuta. No mut hyviä jätkiä kuitenkin, heitin parhaat Ali Gee läpät ja oltiin taas ystäviä. Simon sanoi et miten olis Bakaun paikallinen, siellä on kuulemma aivan hirvittävä meno tänään. No sehän kuulostaa mahtavalta, paikallinen juottola, 150 paikallista kiipeämässä ganjapäissään seinille ja vetämässä bisseä... näähän on islamisteja kaikki... tosin aika mildeja, eli jotkut vetää bisseekin, mut loppujen lopuksi näin aika harvan tekevän sitä. sen sijaan kannabis oli suosiossa. Ilmeisesti mohammed aikoinaan kielsi et pisse on pahasta, mut puskaa saa kaikki katella... tiedä hänestä, mä en uskontojutuista oo koskaan piitannu. Paitti että nirvanassa haluisin joskus käyä. Ja nyt en tarkota sitä pändiä. sehän on kuallu.

Mut joo. Dallattiin Simonin perässä - Simon says, siis - aika pitkä matka, ja löydettiin ittemme paikasta nimeltä Podium. Paikassa oli kuin olikin villi meno. Arviolta noin 5 jätkää istui paarissa, myyjinä oli pari mimmiä. Täällähän kaikki aikuiset ovat siis jo naimisissa, joten turha yrittää kuvitella mitään kun puhun mimmeistä. Pahimmillaan homma on vielä niin, että jollain jannulla on neljä vaimoa. Eihän sillä oo vapaapäiviä koskaan. Mut joo. Paarissa oli silti aika sanoinkuvaamaton meno. Senegalilainen musiikki pauhasi, osa tanssi, osa oli sekaisin ganjasta jne... mun mielestä olo oli juuri sellainen, mitä voisi kuvitella näkevänsä maailman reunalla, afrikkalaisessa pikkubaarissa. Sanoin kaverilleni (niin tällä kertaa en siis ollut yksin) että osaan täältä vielä pois, että lähdetäänkö kun vielä päästään. Lähdettiin sitten senegambiaan, missä turistien yökerhot oli. Ruottalaiset oli jo lähteny koneella kottiin, niin hinnat takseissa tipahti todella paljon. Päästiin pilkkahintaan kun turisteja ja kysyntää ei enää oo ja saavuttiin taas turistialueelle. Siellä oli hirveä sisäänheitto käynnissä. Tulkee tuonne, tulkee tänne. No myöpä ei tulla sinne, myö mennää ihan mihin ite halutaan, ja paettiin kolmanteen paariin. African Queen oli baarin nimi. Se olikin hyvä valinta, kun siellä oli live bändi. G-sus, mikä meininki. Mä keksin itelleni jo neljännen ammatin gambiasta, minust tullee levymoguli. Tälle pändille haetaa heti levytyssopimus ja käytää levyttää suomessa cd:t kuntoon. Tajuton meininki siinä paarissa, tollasta reggaebändiä en oo vielä nähnyt, se myis suomessakin pikkubaarit täyteen heti ja olis radioasemien hitti... Nää kaverit osaa musiikin, jonkun pitäs vaan osata myydä...

Seuraavana päivänä mulla oli pakki totaalisen sekasin eikä nukuttukaan ollut kuin 3 h (tosin viikon unikeskiarvo ei paljoa enempää ollutkaan). Olin ollut optimistinen mahan suhteen ja jättänyt lääkityksen väliin edellisiltana.
Virhe. No, käytiin kuitenkin läheisellä krokoaltaalla ja matkaan tarttui taas joku paikallisopas pyynnöstämme huolimatta (mitään emme maksa). Saka(u?) mölisi jotain koko matkan ajan ja mua ei jaksanut kiinnostaa. Mulla oli kartta, joten pikemmin johdatin häntä kuin hän meitä kun yritti tentata että mihin olemme menossa. Lopulta kun sille selvisi että crocodile pool, niin se pentelehän yritti laskuttaa meitä. Eipä onnistunut sekään. Ei olla tilattu mitään, laskutatko sä meitä kävelystä vai mistä? No, crocodile poolilla nähtiin lopulta krokskut, iso Charlie oli nostettu penkalle ja sitä pääsi silittämään. Hemmetin kuminen pyrstö, mietin et onko tää oikeakaan, mut kai se sitten oli. Tuskin niillä on varaa noin aidonnäköiseen jäljitelmään. Ja ainakin altaassa olevatkin näyttivät aidoilta ja osa niistä liikkuikin. Ou jee, eli aitoja siis. Takasin hotellille kävellessä Sakau selitti mulle jotain asiaa yli 20 minuuttia putkeen. En kuunnellut mitään, enkä sanonut sanaakaan, olin sen verran väsynyt ja vatsa heikossa kunnossa. Kai sillä jotain tärkeetä asiaa oli kun se jaksoi puhua... Jälkeenpäin näin Sakaun uudestaan, ja sanoin et olin silloin niin kipeä ja siksi vaisuna... Ei se varmaan ollut ees huomannut.

Iltapäiväksi sain vatsan kuntoon ja kävin parturissa. Jäljet kaikki on varmaan jo nähneet. Jos ei, niin voi käydä katsomassa minua. Lisäksi sain Ansulta vatsalääkkeeksi apinanleipäpuun hedelmiä (Baobab), jotka upotettiin veteen ja tehtiin mehua. Mielenkiintoinen juoma, näytti hirveältä mutta ei pahaa kuitenkaan.

Keskiviikko, viimeinen kokonäinen päivä. Taas edessä uusi retki, itseräätälöity yhdessä taas tämän Gambiassa asuvan suomalaisnaisen kautta. Matkattiin mangrovealueelle Lamin lodge ravintolaan, nähtiin Oyster farm sekä liejussa ryömiviä kaloja. Tämän jälkeen vierailtiin sitten Gambialaisessa "perheessä". Tämä perhe ei ollut oikea perhe suomalaisessa mielessä, sillä samassa paikassa asui noin 9 aikuista ja 17 lasta, jos muistan oikein. Mukana oli oikea perhe useine vaimoineen, jonka mies oli melkein kokonaan hylännyt (maksoi elatusta muutama sata dalasia = 10 euroa kuussa), lisäksi siellä oli yksinäisiä äitejä lapsineen jotka oli häädetty muualta erinäisistä syistä ja hyväksytty asumaan sinne. Äidit hoitivat taloustöitä, yksi pyöritti pientä kauppaa talon edessä (kävi ostamassa ruokaa kaupungin torilta ja myi naapureille pienellä voitolla). Lapset leikkivät pihalla. Vaikka ihmiset olivat köyhiä ja vailla mitään peruselämisen perusteitakaan, ihmiset olivat silti todella ystävällisiä, vilpittömiä ja jakoivat kaiken keskenään... Jos joku sai jotain, hän jakoi sen kaikkien kanssa eikä ominut mitään itselleen. Tämä näkyi jo lapsilla, kun yksi sai namin, niin tarjosi hän vähintään paperin nuoltavaksi toiselle, tai vielä paremmin osan siitä namista. Perhe tarjosi meille hedelmäsalaattia, ja vastineeksi me sitten toimme heille sekä rahallista että tavarallista apua... Itse toin rahan lisäksi puolikkaan pullon shampoota hotellilta, pari vihkoa ja kyniä lapsille. Kaikkein koskettavin hetki oli, kun eräs retkellämme mukana ollut suomalainen tyttö toi pehmolelun ja antoi sen parivuotiaalle tytölle. Tämä tyttö otti lelun, pehmokissan, otti mitään sanomatta huivin ja kääri kissan selkäänsä, niinkuin afrikkalaisäidit sitovat oman lapsensa selkäänsä. Parivuotias tyttö teki tämän ihan itse ja kulki ylpeänä kissansa kanssa ja se oli sellainen näky jota en tule ikinä elämässäni unohtamaan. Purin hammasta etten vuodattaisi kyyneltä...

Tämän jälkeen vierailimme läheisellä koululla, johon veimme myös apua. Tapasimme rehtorin ja jaoimme lahjoitukset, futiksia ja pumppuja sekä paljon vihkoja, paperia, kyniä ja kumeja ja muita koulutarvikkeita. Kun näin rehtorin kasvot, tajusin että hän melkein puhkesi ilon kyyneliin, sillä aiemmin eivät muut olleet tuoneet näin suuria määriä tavaroita kerralla. Koulu oli valikoitu niin että se ei ole korruptoitunut (sellaisiakin oli, missä lahjoitusrahasummat meni suoraan rehtorin tai muiden tileille) ja hän vielä todistikin sen meille vierailuttamassa meitä luokissa, joissa hän kertoi oppilaille mitä olimme mukanamme tuoneet. Futikset (ja pumput) otettiin suurin hymyin ja tuuletuksin vastaan lasten keskuudessa, sillä niistä oli kova pula. Kun näki sen opettajan ja lasten ilmeet, oli se paras palkinto ja tunne mitä voi ikinä saada. Ja vain näin olla varma, että apu menee oikeasti oikeaan kohteeseen, kun vie sen itse perille asti. Gambiassa näkyi todella paljon markkinoilla myynnissä(!!!) hyväntekeväisyystuotteita... Eli tuotteita jotka ihmiset oli lahjoittaneet ilmaiseksi pois avustukseen afrikkaan. Joku väliporras sitten katsookin, että saa siitä tienestiä kun ei välitäkään niitä ilmaiseksi perille, vaan laittaa kamat myyntiin... Ei tarvita kuin yksi heikko lenkki ketjussa ja koko systeemi kaatuu.

Ja suomalaiset(kin) firmat dumppaavat ongelmajätettä afrikkaan, romutukseen tarkoitettuja jääkaappeja, pakastimia löytyy Gambian toreilta, niissä lukee suomeksi rikki, risa, rämä, korjauskelvoton... Eli seuraavan kerran kun vien ongelmajätteen mustaan pörssiin tai vastaavaan, niin löytyyköhän se sen jälkeen gambialaiselta torilta myytävänä...

Seuraavaksi suunnisteltiin käärmesafarille. Täällä edukaatiotarkoituksessa pidetään eri Gambiasta löytyviä käärmelajeja, jotta Gambialaiset oppisivat tuntemaan käärmeet paremmin. Siellä oli niin myrkyttömiä käärmeitä joita sai pidellä käsissä, kuin että tappavan myrkyllisiäkin. Ainoastaan myrkkyä sylkevät Kobrat olivat lasin takana, kaikki muut esillä niin että halutessaan niihin olisi voinut vaikka koskea... Melkoisen heppoiset turvajärjestelyt siis.
Lisäksi täällä oli parit hämikset ja skorpionit, onneksi ne pidettiin laatikoissaan eikä niitä tarvinnut ottaa käsiin. Käärmeet on ok, mutta isoja hämähäkkejä en pysty käsittelemään. Jatkettiin sitten suomalaisen Ilpon pitämälle Kobokoto lomakylälle, jossa siemaistiin kylmät oluet. Täällä oli kuulemma kaksi kesyä apinaa, joista toinen erityisen kesy, Erkki nimeltään. Harmi kyllä Erkki päätti pysyä tämän päivän piilossa meiltä.

Jatkettiin vielä Sanyang Beachille, joka paremmin tunnetaan Paradise Beachina. Täällä on valkeaa hiekkarantaa silmänkantamattomiin, eikä tänne ole rakennettu hotelleja rantaa pilaamaan... Kävelin pitkin rantaa ja kastoin jalkani meriveteen. Merituuli puhalsi virkistävänä ja poseerasin aurinkoa vasten. Vesi huuhtoi jalanjälkeni, kun kävelin auringonlaskuun... En olisi tahtonut pois täältä...





----------------------

Tullessani kotiin näin eteisen lattialla kaikki viikon aikana tulleet mainokset. Länsimaista kulutushysteriaa...

"Ympäristö huutaa: osta tai oot paska
ilman tota et saa tätä, ja ilman tätä et saa sitä.
ostaostaostaostaostaosta
VITTU EN OSTA"


Voin pahoin.


- Jackman








-----------------------------------------
Me puhumme Globalisaatiosta ja EUsta yhdistävästä
Kun rikkaan maailman rajoilla päätetään köyhien elämästä
Eurooppako viimein avoin? Minkäköhän takia,
pääoma liikkuu vapaammin kuin turvapaikanhakija?

Kasvottomat yhtiöt käsissänsä nuorat
Joiden päässä hallitusten sätkynukkehuorat

Ja kaikkihan me kulutamme, kun saa halvemmalla.

Pukeudumme muodikkaasti lapsityövoimalla.
Ja tärkeintä on että kehitysmaissa voi tilata Cocacolaa,
Hampurilainen kädessä juosta pakoon sotaa

Kun joka valtio tahtoo maailmanpoliisiksi.
On ihmisoikeusjulistus enää pelkkä vitsi.
Sen ovat kirjoittaneet uusiksi ne loiset,
siinä toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Sätkynukkehuorat

-Aivolävistys

2 kommenttia:

  1. HIeno juttu! Kiitos! Todella upeeta! Samat ovat kokemukset Gambiasta ja sinne telee mieii lämpimien ja "maailman kauneimpien" ihmistrn sekaan.Joku kirjoittaa suomi 24 keskustelupalstoilla, ettei siellä ole mitään nähtävyyksiä. MKnusta jokainen ihminen siellä on jo taideteos.

    Kaarina P

    VastaaPoista
  2. Moi
    Oli ilo lukea sun kuvaus reissusta, ollaan perheen kans menoss sinne ensviikolla. Tällasia kuvauksia saisi olla enemmänkin, panee miettimään vaan toi auttajien iholla olo kokoajan, juro pohojosen poika ei oo tottunu että joku on kii kokoajan..heh. Mut kaikkee hyvää ja onnistuneita reissuja sulle!

    Pauli

    VastaaPoista