maanantai 21. toukokuuta 2007

New York, New York - Toni Jackman is born

Lyhyt matkakertomus New Yorkista, 16.5. - 21.5.2007

Ground Zero


Lähtö sujui taas tyypilliseen tapaan parhaalla mahdollisella tavalla, eli minua jatkuvasti seuraava epäonni oli edelleen pysyvänä vieraana. Olin päässyt kotoa noin kilometrin matkan, kun käsimatkatavarana ollut reppuni hajosi totaalisesti. Onneksi sain kaverin kotoa vielä hätävaraksi uuden (puolta pienemmän) repun, johon sitten sain sullottua kaikki tavarani. Matkalla lentokentälle olikin sitten ongelmia uuden matkalaukkuni kanssa, jonka lukko ei suostunut millään sulkeutumaan. Lopulta koko taksimatkan taisteltuani sain kuin sainkin lukon kiinni, sillä seurauksella etten saanut sitä enää auki... No voi prkl... Ei ollut aikaa sen enempää, mutta kentällä sitten tietty pyydettiinkin että jenkkeihin menevät matkatavarat ei saisi olla lukossa. Selitin et
Lentokoneessa täytettävä maahantulokaavake
enpä tuota tähän hätään saa nyt auki, johon virkailijat totesivat että se saatetaan sitten joutua murtamaan perillä... No ei voi mitään, pakkohan se on vielä itsekin saada auki. Katsotaan siellä sitten...

Reilu 9 tunnin lento Helsinki-Vantaalta Arlandan kautta Newarkiin sujui suht hienosti, mitä nyt juuri minun istuimessani oleva tv-ruutu oli epäkunnossa, joten enpä olisi elokuvia halunnutkaan katsella. Koneessa piti sitten täytellä tämä hieno lappunen, jossa vakuutettiin että en ole hullu, narkkari, en ole osallistunut natsien toimiin vuosina 1939-45, enkä muutenkaan ole karkotettu USAsta! Siis what the fuck!!! Luuleeko ne tosissaan et joku joka oikeasti olisi jotain näistä vastaisi lappuun että jees jees, olen maailman etsintäkuulutetuin terroristi, ottakaa minut kiinni... Idiootit!

Tosin sen virheen tein, kun toisessa lapussa kyseltiin onko mukana jotain ruokatarvikkeita. Myönsin sen ja maahantuloviranomaisen tiukan psykologisen ristikuulustelun jälkeen (sain vastailla toistuvasti että en ole terroristi, enkä ole hakemassa töitä) maahantulolappuuni leimattiin iso A kirjain, parasta A-luokkaa siis... Mutta eipä ollutkaan, vaan tuo A tarkoitti Agriculttuuria ja sitten olinkin jonossa jossa matkatavarat pengotaan. Ja mun matkalaukkuhan oli pysyvästi lukossa, hmmm... I'm gonna love this...

"Juu, nyt ette varmaan usko, mut siis mä tosi mielelläni avaisin tän laukun teille, mut arvatkaas mitä, en saa sitä itekään auki!" No - lopulta värikkäiden vaiheiden jälkeen laukkuni saatiin ehjänä auki ja samalla multa takavarikoitiin käsimatkatavaroissa olleet eväät, eli nakit -> hullun lehmän tautia, ja omenat -> hetelmiä ei saa tuoda kun nekin voi levittää jotain... Sen sijaan muutama eväsleipäni (Reissumiehet jotka sain siis pitää!!!) aiheutti tummaihoisen naistarkastajan käsissä hämmennystä... "Mitä tää on, tuoksuu tosi hyvälle..." ja haisteli sitä ja pyöritteli käsissään ihmeissään. Sanoin että se on Finnish rye bread, hyvää leipää, nam nam... "It must be very good, smells so good", hän haisteli sitä ja näki että mieli teki haukata mutta kun virkansa puolesta ei saanut. Melkein jo sanoin et nakkaa poskeen vaan ja päästä mut jo menemään... Ens kerralla täytyy yrittää tuoda ruisleipä passin välissä, jos se helpottais maahan pääsyä...

Mutta - olin lopultakin saapunut onnistuneesti maahan, kun kaverini olivat odotelleet jo tullin toisella puolella yli puolisen tuntia.

Lentokentästä vielä muutama sana, lentokenttä oli todella uhkaavan näköinen paikka. Joka paikassa oli propagandajulisteita, joissa julistettiin että me lentokenttävirkailijat olemme aina oikeassa, ja täällä sinulla ei ole MITÄÄN oikeuksia. Pikkuhitlerit haastattelivat maahantulijoita (Miksi tulet tänne? No vittu oon turisti! No mitä aiot katsoa? No Eiffeliä ja vapaudenpatsasta...) Joo, vastaukset ei menneet ihan noin, koska silloin olisin ollut sivuhuoneessa raudoissa ja jenkkisiat olisi piesseet mua koko päivän pampuillaan. Ja tämä ei siis ole vitsi vaan ton suuntasta toimintaa se todellakin on. En tosiaankaan tuntenut itseäsi tervetulleeksi maahan jossa jokaista maahantulijaa kohdellaan kuin mahdollista rikollista. Ja sormenjäljet tietty kerättiin, onneksi vain etusormista (vaikka sekin mielestäni rikkoo ihmisoikeuksia). Voin tosin tehdä vielä rikoksia 8 jäljellä olevalla sormellani... Brasilia veti mielestäni ässän hihasta, kun ilmoitti että kaikilta maahan tulevilta jenkkimatkailijoilta otetaan sormenjäljet kun tulevat maahan. Yes! Kunpa Eurooppa pystyisi joskus samaan, mutta me EU:ssa kuljemme vain jenkkien talutusnuorassa... Mutta brassien toiminta on ihan oikein, mitäs polkevat ihmisoikeuksia tuolla lailla... Jos jenkkejä itseään nöyryytettäisiin samalla lailla kuin he nöyryyttävät muita, ehkä hekin lopulta tajuaisivat jotain...

Nöyryytyksestä... Lentokentällä heti sisään passijonoon tullessa oli iso aidattu alue. Siellä makasi lattialla tummaihoista (köyhän näköistä) väestöä, ilmeisesti "laittomia" maahanpyrkijöitä, tai ihmisiä joilla ei matkustuspaperit olleet kunnossa. He istuivat aidatulla alueella lattialla, oli perheitä, pieniä lapsia ja väsyneitä äitejä. Siinä kaiken kansan nähtävillä istuivat tai makasivat lattialla - vartija vieressä - kuin eläimet karsinassa...!

Lentokentältä Newarkista piti saada kyyti New Yorkin ja Manhattanin puolelle. Päätettiin soittaa itsellemme tilataksi, tartuin siis puhelimeen ja veivasin vieressä lukeneet taksipalvelun numerot. Ääni puhelimessa kysyi nimeäni ja jouduinkin tavaamaan sitä pariin kertaan. Sitten aikamme odoteltuamme tuli Joe Pescin ilmielävä kaksoisolento jopa ääneltäänkin (tosin tää oli meksikaani) joka huuteli taksikyytiä Mr. Jackmanille. Ilmeisesti sukunimeni oli liian vaikea lausuttavaksi, no Jackman kävi hyvin... En tiennyt vielä silloin, että tästä nimestä tulisi
tulevaisuudessa pysyvä. Näin Toni Jackman siis syntyi New Yorkissa!

Hotelliin päästyämme "Can't nobody hold me down"…!!! http://www.wolcott.com/oli ihan perussiisti luukku 31 streetillä jossa voi säilyttää matkatavaroitaan, nukkuahan tässä kaupungissa ei ehdi! New York oli todella mahtava kokemus, elin 5 päivää ja yötä niin irti kaikesta ja täysillä kuin vain ihminen voi pystyä.

Uskomattomia tunteita, jännitystä, adrenaliinia, vapautta... Osan aikaa pyörin
nähtävyyksiä yhdessä kavereiden kanssa, mutta suurimman osan ajasta kuljin yksin omaa tietäni halki kaupungin, päivät olivat pitkiä alkaen yleensä aamukuudesta - seitsemästä kestäen aina yön pienille tunnille asti. Jalat huusivat tuskaansa ja sulivat asfalttiin, mutta mieli oli todella korkealla pilvenpiirtäjien tasolla. Alle viikossa koin enemmän kuin viime aikana yhteensä parin viime vuoden aikana… Mutta tänä vuonnahan kaikki on muuttumassa...

Statue of Liberty, Wall Street, Chinatown, WTCn rauniot, Union Square, Empire State, Times Square ja niin monet pakolliset muut kohteet toki kierrettiin. Samoin kiertelin Chelseassa, Greenwich Villagessa, Midtownilla, Central Parkissa, Roosevelt Islandissa, SoHossa, Little Italyssa ja East Villagessa - eli käytännössä ehdin käydä viidessä päivässä läpi koko Manhattanin Harlemia myöten. Ehdin myös käydä Manhattanin ulkopuolella Brooklyn Heightsissa, sekä matkustin vielä metrolla kauas Coney Islandille ja Brighton Beachille ja kävinpä nippa nappa Bronxinkin puolella. Nähtävää riitti, paljon ihmisiä,
kauppoja, baareja, luksusta, bling blingiä, mutta kävin myös pimeämmällä puolella ja kaverini saivat kuulla tarinoita hotellilla, kun aina lopulta yöllä sinne ilmestyin takaisin. Olin jo antanut ohjeet, että jos olen yli vuorokauden poissa tai viestimättä, voi huolestua, ja jos yli kaksi vuorokautta niin sitten voi tehdä jo katoamisilmoituksen. Onneksi näin ei tapahtunut.

Elämä New Yorkissa oli kuin elokuvaa, amerikkalaisuus paistoi läpi joka tilanteessa, ihmiset olivat kiireisiä ja kylmiä eikä heihin saanut mitään kosketusta,
keskikaupungilla poliisit istuivat doughnut shopissa. Ja mikä määrä poliiseja! Manhattanin turistialueilla partioi niin paljon poliiseja etten ole ikinä nähnyt niin paljon. Mutta nämä olivatkin "turistipoliiseja" eli vain tuomassa turvaa ja näkyvyyttä turistialueille. Suurin osa olikin sellaisia plösöjä etteivät varmaan ikinä pystyisi juoksemaan ketään kiinni. Sen takia niillä onkin ampuma-aseet. Sen sijaan slummeissa ja vaarallisissa paikoissa poliiseja ei juuri näkynyt, ne tulivat paikalle suurin joukoin vasta sitten kun jotain oli tapahtunut... Harlemissa oli oikeat kytät, kovannäköisiä tyyppejä jotka heitteli kovin ottein Black Pantherit seinää vasten. Jengi puoliringissä kyttien ympärille huuteli niille että tulkaapa yöllä tänne...

Kaikki kliseet ja stereotypiat pitivät täysin paikkansa. Ravintoloissa oli paljon töissä eurooppalaisia siirtolaisia, Albaniasta, Puolasta, Turkista… näiden tyttöjen kanssa sen sijaan keskustelu oli helppoa ja antoisaa, kävipä ensimmäisen kerran elämässäni niin, että (naispuolinen) tarjoilija toi drinkkiä pöytään omaan laskuunsa koko illan… Aiemmin olin luullut että näin voi käydä vain naisille… :)

Hintataso ei ollut niin korkea kuin alunperin oli peloiteltu, joskin ylärajaahan ei tuolta löydy
joten pyrimme käymään vain halvemmissa paikoissa. Jatkuva tippaaminen sen sijaan otti hermoille, kun joka paikassa oli tapana antaa tippiä 15-20 prosenttia, jopa jokaisessa baarissa jokaikisestä oluesta jonka tiskiltä haki. Bisse maksoi yleensä 5 taalaa, tipin kanssa siis kuusi. Diggasin Coorsia eikä perinteinen Millerkään pahaa ollut. Brooklyn Lageria meni vain jos muuta ei ollut...

Heti ensimmäisen päivän ihmettelyn jälkeen sulauduin aika hyvin kaupungin ihmisten joukkoon, enkä enää erottautunut turistiksi muuten kuin kamerani ansiosta. Pujottelin jo kätevästi liikenteen seassa 5th avenuella tai Broadwaylla autojen nopean virran välistä punaisia päin, liikuin slummeissa ja olin kuin kotonani.

Empire State oli vaikuttava kokemus. Mentiin ennen auringonlaskua, jotta ehdittäisiin näkemään sekin. Tunnin jonotuksen jälkeen (matkalla turvatarkastus metallinpaljastimen
läpi) päästiin lopulta hissiin. Ylhäällä avautuikin sitten upeat
näkymät, koko Manhattan, New Jersey ja Queens avautui edessäni. Mutta sitten kun ilta pimeni ja kaupungin valot syttyivät, oli näkymä jotain sanoinkuvaamatonta. Oli todella epätodellinen tunne eivätkä kuvatkaan pysty kertomaan kaikkea, se pitää itse kokea.

Heti ekan päivän jälkeisenä yönä kohtasin myös Spidermanin... Palasin hotelliin varmaan kahdelta yöllä (kaverit oli siis jo täydessä unessa) ja hihkuin et hei tuolla tuli hämähäkkimies vastaan! Kaverit katto et nyt se sekos ja sano et joo joo, monta sä taas oot ottanut... Mut onneksi olin arvannut tilanteen ja näytin kamerastani, kattokaa nyt. Siinä se on ja se ampu seittiäkin... Fucking crazy stuff! Mä näin hämähäkkimiehen! - "Joo joo, turpa kii Jackman ja mee nyt nukkumaan"...

Jos muilta kysyttiin matkan jälkeen mitkä oli parhaimmat
mestat, vastauksina olisi varmaan olleet Macy's, Times Square tai vastaavat alueet... Mulle parhaat paikat oli kaukana loistoliikkeistä, Louis Vouittoneista, Times Squaren
turistihälinöistä ja muista tyhmistä ja turhista klisee-paikoista. Kaikkein aidointa oli meininki lähiöiden syrjäkaduilla, Greenwich Villagen pikkubaareissa, SoHon tai East Villagen ruttuisilla sivukujilla, Harlemin sydämessä ja metrotunneleiden loukoissa. Kun sunnuntai-aamuna klo 8 katselet D'Lanceyn metroasemalla mustaan lierihattuun pukeutuneen vanhan partasuun hillitöntä blues-musisointia
kitaran ja huuliharpun kera, kun 77th streetin metrossa tyhjän päälle ja yhteiskunnan kelkasta pudonnut neljän lapsen äiti kiertelee vaunuja ja pitää 10 minuutin mittaisen puheen, anoakseen muutamaa dollaria ruokaan, kun puistossa asunnoton mies nukkuu ostoskärryineen ja tavaroineen penkillä, kun Central Parkin pohjoisosassa Jamal heittää minulle ylävitosen ja kehuu Bob Marley paitaani, ja pyytää paria dimea tai ehkä dollaria ruokaan, voinko enää elää todellisempaa elämää... Times Square, turistien ostoshelvetit ja 5th avenuen loistoliikkeet ovat vain kimaltavaa valhetta ja silkkaa roskaa.

Kävin siis paljon paikoissa joissa normituristit eivät käy, East Village ja Alphabet Cityn "kuolemankadutkin", A, B, C ja D tulivat tutuiksi kun
kävin katsomassa alueen meininkiä. Seutu oli aika rankkaa ja ajattelinkin että tänne en suostuisi tulemaan illalla ilman käsiasetta. Luulin jo selvinneeni, mutta kun tulin takaisin päin niin narkkaripuistossa koin elämäni ensimmäisen tapetun ihmisen, keskellä lauantai-iltapäivää. Toisella puolen puistoa oli kodittomat ja toisella puolella Death Row, huumemyyjien valloittama pätkä, oli vain reittivalinnasta ja 5 minuutista kiinni etten olisi itse ollut juuri siinä kohdalla. Jäin seuraamaan vielä tilannetta ja sitten joku paikallinen nainen huomasi minulla olevan kameran ja sanoi et nyt
kamera helvettiin, jos haluat selvitä täältä elossa pois, jengi tappaa sut jos näkee sun ottavan kuvia. Siirryin taka-alalle ja kun kukaan ei huomannut vaihdoin erivärisen takin päälleni kun poliisikin alkoi jo vilkuilla minua epäluuloisena. Livahdin sivukadun kautta pois ja vilkuilin olkani yli
lähtisikö kukaan seuraamaan... Nyt tarvitsin pari bisseä, sen verran pelottava tilanne oli.

Edellisenä yönä oli Bronxissa ammuttu poliisi, joten tiesin jo kaupungin vaarallisuuden kun poikkeaa valvotulta ja turvallisesta Manhattanin keskustasta. Tämän jälkeen tein hieman kyselyjä paikallisilta, miten he kokevat tietyt alueet New Yorkissa. Haastattelemani paikalliset sanoivat etteivät he ole ikinä käyneet Bronxissa tai Harlemissa (eivät ole uskaltaneet siis), jonne olin vielä menossa. No päätin kuitenkin mennä, mutta olla varovainen ja provosoimatta ketään.

Valitsin päiväksi sunnuntain, jolloin ajattelin että pahimmat jengit olisivat jo poistuneet perjantai ja lauantaiöiden jälkeen. Tarkoitus oli kävellä Bronxista Harlem-joen yli Sugarhill alueelle Harlemiin, pyöriä hieman siellä ja sitten ottaa metro ja matkustaa slummien läpi turvallisemmille ostoskaduille Harlemissa. Sugarhilliin päästyäni ja lähdettyäni metroasemaa kohti, alue muuttuikin nopeasti slummiksi ja tajusin olevani
pulassa, kun olin ainoa valkoihoinen ihminen moneen kilometriin pahalla alueella. Ihmisten katseet olivat painostavia ja alkoi näkyä aina vain enemmän vetelehtiviä jengejä, joille jo pelkkä ihonvärini oli aikamoinen provokaatio. En pystynyt enää ottamaan karttaa esiin tai pysähtymään etsimään tietä, piti näyttää vain siltä kuin tietäisin mihin olisin menossa. Lopulta kun aikaa kului ja metroasemaa ei löytynyt, piti tehdä valinta ennenkuin pimeä saapuisi jos haluaisi vielä elossa pois sieltä.

Turvallisimmille kaduille oli matkaa parikymmentä blokkia, joten aloin painamaan katse maahan luotuna. Muutaman kerran olin pakotettu menemään jengien läpi jolloin sain perääni huutoja, "valkonaama", "ei Bob ollut valkoinen" (mulla oli Bob
Marley paita päällä), mutta onneksi se jäi vain huutelun tasolle. Lopulta kun pääsin 125th streetin ostoskadulle asti ehjänä, tunsin olevani pelastettu. Näin jälkeenpäin ajatellen, en usko että kovin moni valkoinen mies on kävellyt yksin Bronxista koko Harlemin läpi 60 blokkia (yli 6 km)
… Enää en ehkä
tekisi sitä.

Näiden sattumusten lisäksi jouduin vielä kaverin kanssa poliisin pidättämäksi yhtenä iltana, mutta selvittiin kahdella sakkolapulla vaikka poliisit sanoivat että he olisivat voineet viedä kahdeksi päiväksi talteen. Tikettien syy oli "Drinking in public" ja "open alcoholic contained", eli puistobissetys, summaa sakoille yhteensä 80 taalaa. Tapahtumapaikkana oli Union Square Park, eli siis ei paljon julkisempaa paikkaa olisi enää voitu valita. Aluksi leikittiin tyhmää turistia ja me no speak english, but in Finland we have this thing called reilu meininki. In Finland we can drink in the park! Kaveri jatkoi vielä että duu juu nou weer vinland iis? vinland is te kantri nekst to sviiden! Sviiden is te kantri weer ool gei-piipl liv.
Olin jo varma et kohta on hilut ranteissa ja käsi suojaa päätä kun meidät ohjataan kyttäautoon, mutta ei... Valkoinen mieskyttä murahteli ja piti käsiään vyöllä, tummaihoinen naispoliisi naureskeli ja piti meitä hauskoina tyyppeinä. Kun se äijä lopulta pumppas meiltä tietoja ulos (nou ai-dii, wii aar turists) ja lähti autoon kirjottaa sakkoja, me halailtiin naispoliisin kanssa ja otettiin toisistamme kuvia...

Sakoissa oli kutsu oikeuteen 27.7., mutta poliisien mukaan summan olisi voinut käydä maksamassa postin kautta money orderilla jolloin oikeudenkäyntiä ei tarvita. Tuli kuitenkin paettua maasta maksamatta sakkoja, 27.7. jälkeen kun en ilmesty oikeuteen New Yorkissa, laitetaan minustakin haku päälle New Yorkin poliisille.
[Edit] Nyt olen siis etsintäkuulutettu New Yorkissa... Tämän jälkeen jos joudun joskus uudestaan pidätetyksi New Yorkissa, niin edessä voi olla putkareissu ja sakkojen maksaminen. Pieni
mahdollisuus on myös, että tämä jää näkymään myös passiini pyrkiessäni seuraavan kerran yhdysvaltoihin, mutta tuolloinkin pitäisi selvitä sakoilla tai korkeintaan yhden yön talteenotolla. Mitään muuta ylimääräistä tuosta ei pitäisi tulla.

Kaikenkaikkiaan siis erittäin onnistunut ja mieletön reissu, takaisinpaluun aikana oli mielessä että jäisin pysyvästi sinne. ;)

En tiedä tuleeko enää koskaan toista yhtä mahtavaa reissua, mutta tiedän että joskus menen sinne vielä takaisin. Vaikka vihaan jenkkejä ja niiden
politiikkaa, niin silti tässä on kaupunki jota rakastan...

Suosittelen kaikille.





Got my soul burdened
In Greenwich Village bar
Lost my way in Harlem
Took a trip to Bronx too far

Old man plays blues on D'lanceys
Loneliness loves me in a subway car
A heart in the city feeling so high
In the New York skyline there is no stars

You dig Bob Marley says Jamal
And begs a nickel or dollar to eat
A mom asking for help
In a subway on 77th street

East Village was hip to be
Tattoos and piercings at St. Marks
Alphabet City got into news today
Saw another killing in the park

I breathe the city
Escape the Broadway lights
To the bars and exits
That the city keeps to hide

The City Is Mine

- Jackman

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti